"John Carter!" hän huudahti, mutta sitten hänen silmiinsä tuli äkkiä huolestunut ilme. "Prinssi", hän aloitti, "missä sinä —" ja keskeytti puheensa, mutta arvasin, mitä hän ei rohjennut lausua. Tämä uskollinen mies ei tahtonut ensimmäisenä pakottaa minua tunnustamaan hirvittävää totuutta, että olin palannut salaperäisen Iss-virran helmasta, unohdetun Korus-järven rannoilta, Dorin laaksosta. "Oi, prinssi", hän jatkoi, ikäänkuin ei mikään syrjäajatus olisikaan keskeyttänyt hänen tervehdystään. "Olet tullut takaisin, ja se riittää. Ja salli Hor Vastuksen miekalle niin suuri kunnia, että se ensimmäisenä on jalkojesi juuressa!" Näin sanoen tämä ylevä mies irroitti tuppensa kannatinsoljen ja sinkautti miekkansa eteeni maahan.
Jos tuntisitte punaisten marsilaisten tavat ja luonteen, niin ymmärtäisitte, kuinka syvä merkitys tällä yksinkertaisella teolla oli minun ja kaikkien sen näkijöiden silmissä. Se merkitsi aivan samaa, kuin jos hän olisi sanonut: "Miekkani, ruumiini, elämäni, sieluni ovat sinun, ja sinä saat tehdä niille, mitä tahdot. Kuolemaani asti ja kuolemani jälkeen sinä yksin saat ohjata toimintaani. Oletpa väärässä tai oikeassa, vain sinun sanasi on minusta totta. Ken hyvänsä nostaa kätensä sinua vastaan, hän saa tehdä siitä tiliä miekalleni."
Tällainen alamaisuusvala vannotaan joskus jeddakille, jonka ylväs luonne ja sankariteot ovat herättäneet hänen seuralaisissaan syvän, innostuneen kiintymyksen häntä kohtaan. Mikäli tiesin, ei tätä korkeata kunnianosoitusta ollut milloinkaan tullut kenenkään alemman kuolevaisen osaksi. Vain yksi vastaus oli mahdollinen. Kumarruin ja otin miekan maasta, nostin sen kahvan huulilleni, astuin Hor Vastuksen luokse ja kiinnitin omin käsin aseen hänen vyölleen.
"Hor Vastus", sanoin laskien käteni hänen olalleen, "itse tiedät parhaiten mitä sydämesi käskee. En vähääkään epäile, että tarvitsen miekkaasi, mutta ota vastaan John Carterin juhlallinen, kunniasanallinen vakuutus, että hän ei milloinkaan vaadi sinua paljastamaan sitä muutoin kuin totuuden ja oikeuden puolesta vääryyttä vastaan."
"Sen tiesin, prinssi", vastasi hän, "jo ennenkuin heitin rakkaan säiläni jalkojesi juureen."
Meidän puhuessamme oli lentokoneita kiitänyt edestakaisin maanpinnan ja taistelulaivan välillä ja nyt laskettiin laivasta lentoon muita suurempi alus, joka saattoi kannattaa toistakymmentä ihmistä. Alus laskeutui keveästi lähellemme maahan, ja sen kannelta hyppäsi upseeri, joka astui Hor Vastuksen luokse, teki kunniaa ja sanoi:
"Kantos Kan haluaa, että pelastamamme seurue heti tuodaan Xavarianin kannelle."
Mennessämme pienelle alukselle silmäilin seurueemme jäseniä ja vasta silloin huomasin, että Thuvia oli poissa. Aloin heti kysellä, jolloin kävi selville, ettei häntä ollut kukaan nähnyt sen jälkeen kun Carthoris oli lähettänyt hänen thoatinsa hurjasti nelistämään kukkuloita kohti toivoen siten toimittavansa hänet pois vaarasta.
Hor Vastus lähetti viipymättä kaksitoista lentopartiolaista eri suuntiin häntä etsimään. Hän ei ollut voinut ehtiä kauaksi senjälkeen kun olimme hänet nähneet. Me muut nousimme meitä noutamaan lähetetyn aluksen kannelle ja hetkistä myöhemmin olimme Xavarianilla.
Ensimmäiseksi oli vastassani itse Kantos Kan. Vanha ystäväni oli kohonnut Heliumin laivaston korkeimpaan asemaan, mutta yhä hän oli sama kelpo toveri, joka oli jakanut kanssani warhoonien vankiluolan puutteet, suurien kisojen kaameat hirmut ja sittemmin vaarat etsiessämme Dejah Thorisia viholliskaupungin, Zodangan muurien sisältä.