Tällä välin oli thernien tuli melkein tyyten vaimennut. He olivat saaneet meistä tarpeekseen ja sallivat kovin mielellään meidän mennä menojamme rauhassa. Mutta niin helposti emme kuitenkaan päässeet lähtemään, sillä tuskin olimme ehtineet uudelleen suunnata lentomme Omeanin suuaukkoa kohti, kun näimme pitkän mustan juovan kohoavan pohjoisen näköpiirin takaa. Se ei voinut olla mikään muu kuin sotalaivasto.
Emme voineet aavistaakaan, minkä kansan se oli ja minne se oli matkalla. Kun tulijat olivat saapuneet siksi likelle, että eroittivat meidät selvästi, otti lippulaivan lennätinvirkailija vastaan radiosanoman, jonka hän heti ojensi Kantos Kanille. Hän luki liuskan ja ojensi sen sitten minulle. Sen sisältö oli:
"Kantos Kan, antaudu, Heliumin jeddakin nimessä, sillä et voi päästä pakoon." Allekirjoituksena oli: "Zat Arras."
Thernit lienevät saaneet sanoman käsiinsä ja tulkinneet sen melkein samanaikaisesti meidän kanssamme, sillä he aloittivat uudelleen taistelun, huomattuaan, että saisimme kimppuumme toisiakin vihollisia.
Ennenkuin Zat Arras oli saapunut tarpeeksi lähelle ampuakseen meitä, olimme taaskin kiivaassa taistelussa thernien laivaston kanssa. Ja niin pian kun hänen laivastonsa oli tullut kantomatkalle, alkoi sekin syytää meitä kohti tuhoisia panoksia raskaista tykeistään. Laiva toisensa jälkeen rupesi huojumaan ja kallistui kelvottomaksi meihin tähdätystä hirveästä tulesta.
Sitä ei voinut kestää kauan. Komensin kuljetuslaivat uudelleen laskeutumaan thernien puistoihin.
"Kostakaa kaikkenne tehden", kuului vihreille liittolaisillemme lähettämäni sanoma, "sillä illalla ei ole ketään jäljellä kostamaan kärsimiämme vääryyksiä!"
Samassa huomasin kymmenen taistelulaivaamme, jotka oli määrätty vartioimaan Omeanin suuaukkoa. Ne palasivat täyttä vauhtia, ampuen perätykeillään melkein yhtä mittaa. Vain yksi selitys oli mahdollinen. Niitä ajoi takaa uusi vihollislaivasto. Vähätpä siitä, asemamme ei voinut muuttua huonommaksi. Retkikuntamme oli tuomittu tuhon omaksi. Ei ainoakaan sen jäsenistä pääsisi takaisin kolkon jäävaipan ylitse. Kuinka toivoinkaan, että sattuisin vastakkain Zat Arrasin kanssa pitkä miekka kädessäni vähää ennen kuolemaani! Hän oli yksin syypää tuhoomme.
Tarkkaillessani lähestyviä aluksiamme, näin niiden takaa-ajajien kiitävän nopeasti näkyviin. Niitä oli suuri laivasto. Aluksi en voinut uskoa silmiäni, mutta vihdoin oli minun myönnettävä, että retkikuntaamme oli kohdannut peloittavin ja pahin onnettomuus, sillä meitä läheni ensisyntyisten laivasto, jonka olisi pitänyt olla varmasti suljettuna Omeaniin kuin pulloon. Kuinka onnettomasti ja tuhoisasti tapahtumat olivatkaan kehkeytyneet! Mikä hirveä kohtalo minua vaanikaan, kun kohtasin joka suunnalla näin kauheita esteitä etsiessäni menetettyä rakkaintani! Saattoiko Issuksen kirous minua painaa! Asustiko hänen inhoittavassa ruhossaan sittenkin joku ilkeä yliluonnollinen henki! Sellaista en tahtonut uskoa ja nostaen pääni pystyyn juoksin alakannelle auttamaan miehiäni, jotka parhaillaan torjuivat laivamme kupeelle iskeytyneestä thernien aluksesta tunkeutuvia hyökkääjiä. Rajussa käsikähmässä palasi entinen toivehikas rohkeuteni. Ja thernin toisensa jälkeen vaipuessa kuolemaan säiläni iskuista alkoi minussa tuntua, että todennäköisestä häviöstämme huolimatta lopuksi meitä kuitenkin onnistaisi.
Saapumiseni taistelun telmeeseen valoi miehistöön intoa ja soturimme ahdistivat kovaonnisia valkoihoisia niin hurjan rajusti, että osat pian vaihtuivat. Kun vähäistä myöhemmin parveilimme vihollisaluksen kansilla, näin mielihyväkseni sen komentajan hyppäävän keulasta syvyyteen antautumisen ja tappion merkiksi.