Harvinaisen kummallinen taistelu jatkui. Thernit ja mustaihoiset eivät olleet liittyneet yhteen meitä ahdistamaan. Kun thernien alus ja ensisyntyisten alus sattuivat yhteen, syntyi loistava ottelu, ja tätä seikkaa pidin pelastuksenamme. Aina kun vain tilaisuus oli vaihtaa sanomia vihollisten niitä sieppaamatta, lähetin sanan, että kaikkien laivojemme oli niin nopeasti kuin mahdollista vetäydyttävä pois taistelusta ja siirryttävä asemiin taistelevien länsi- ja eteläpuolelle. Myöskin lähetin lentopartiolaisen viemään thernien puistoissa otteleville vihreille joukoille sanan, että he nousisivat jälleen kuljetuslaivoihin, joiden sitten oli liityttävä meihin.
Laivojeni komentajille annettiin vielä ohje, että heidän, joutuessaan vastakkain jonkun vihollisaluksen kanssa, oli viekoiteltava tämä mahdollisimman pian jonkun perivihollistensa laivan luokse ja taitavilla liikkeillä pakotettava nämä molemmat käymään toistensa kimppuun, joten meidän aluksemme voisi vetäytyä syrjään. Temppumme onnistui loistavasti, ja vähää ennen auringon laskua näin mielihyvin, että kaikki ennen voimakkaan laivastoni tähteet olivat koolla noin kolmenkymmenen kilometrin päässä lounaassa musta- ja valkeaihoisten kesken jatkuvasta hirveästä taistelusta.
Nyt siirsin Xodarin toiseen taistelulaivaan ja lähetin hänet kaikkien kuljetusalusten ja viidentuhannen taistelulaivan kanssa suoraa päätä Issuksen temppelille. Carthoris, Kantos Kan ja minä lähdimme muiden laivojen kanssa kiitämään Omeanin suuaukolle.
Suunnitelmamme oli hyökätä Issuksen kimppuun kahdelta puolen seuraavan päivän sarastaessa. Tars Tarkasin vihreine sotilaineen ja Hor Vastuksen punaisine miehineen oli laskeuduttava Issuksen puistoihin ja niitä ympäröiville kentille. Carthorisin, Kantos Kanin ja minun oli vietävä pienemmät joukkomme Omeanin järveltä Carthorisin hyvin tuntemia maanalaisia käytäviä myöten temppelin alle.
Nyt vasta sain tietää, minkä vuoksi kymmenen laivaani oli peräytynyt aukon suulta. Kun ne olivat saapuneet aukolle, purkautui ensisyntyisten laivasto siitä parhaillaan. Kaksikymmentä alusta oli jo kohonnut ilmoille, ja vaikka meikäläiset aloittivatkin heti taistelun koettaen pysäyttää mustasta aukosta tulvivaa virtaa, oli heidän pakko pian paeta, sillä ylivoima oli liian suuri.
Hyvin varovasti lähestyimme aukkoa pimeän suojassa. Pysäytin laivastomme useiden kilometrien päähän, ja Carthoris lähti yhden miehen partiokoneella yksin vakoilemaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi, ilmoittaen, ettei aukon lähellä näkynyt vartioaluksia eikä muitakaan merkkejä vihollisista. Nopeasti ja äänettömästi jatkoimme sitten taaskin lentoamme Omeania kohti.
Aukon suulla pysähdyimme uudelleen, jotta kaikki alukset ehtivät aikaisemmin määrätyille paikoilleen. Sitten annoin lippulaivan nopeasti lipua sysimustaan kuiluun toisten alusten seuratessa vähäisin välimatkoin.
Olimme päättäneet uskaltaa kaikki sen varaan, että pääsisimme maanalaista tietä myöten temppeliin, emmekä senvuoksi jättäneet ainoatakaan alusta vartioimaan aukon suuta. Eikä se olisikaan hyödyttänyt meitä yhtään, sillä meillä ei ollut kaiken kaikkiaankaan tarpeeksi voimia kyetäksemme vastustamaan ensisyntyisten tavatonta laivastoa, jos se olisi palannut ja hyökännyt kimppuumme.
Uskomme, että meidän onnistuisi turvallisesti päästä Omeaniin, perustui suureksi osaksi juuri yrityksemme rohkeuteen. Luotimme siihen, että kuluisi vähän aikaa, ennenkuin ensisyntyisten sikäläinen vahtimiehistö huomaisi, että maanalaiseen järviluolaan saapui vihollisia eikä heidän oma palaava laivastonsa.
Ja niin kävikin. Laivastomme viidestäsadasta aluksesta oli neljäsataa jo laskeutunut Omeanin aalloille, ennenkuin ensimmäinen laukaus pamahti. Syntyi lyhyt, tulinen taistelu, mutta sen lopputulos oli etukäteen varma, sillä huolettomasti uskoen, ettei mikään vaara uhannut, olivat ensisyntyiset jättäneet vain kourallisen vanhoja, kelvottomia aluksia lujan satamansa suojaksi.