Carthorisin ehdotuksesta sijoitimme vankimme vartioituina parille suurehkolle saarelle. Sitten hinasimme ensisyntyisten alukset aukolle ja sulloimme niistä muutamia lujasti sen alapäähän. Loppujen annoimme, käännettyämme niiden kannatussäteitä ohjaavat vivut viimeiseen pykälään, kohota omin neuvoin aikaisemmin kiinnitettyjen alusten alle vielä paremmin tukkeamaan Omeanin käytävää.
Nyt olimme varmoja, että kuluisi ainakin jonkun aikaa, ennenkuin palaavat ensisyntyiset pääsisivät Omeanin järvelle, ja että hyvin ehtisimme suoriutua Issuksen temppelille vievästä maanalaisesta väylästä. Ensimmäisiä tehtäviäni oli rientää melkoisen miesjoukon etunenässä vedenalaisen saarelle, jonka valtasin vähäisen vahtimiehistön yrittämättäkään vastarintaa.
Vedenalainen oli lammikossaan, ja heti sijoitin sekä sille että saarelle voimakkaan vartioston, jääden sitten odottamaan Carthorisin ja muun miehistömme saapumista.
Vankiemme joukossa oli vedenalaisen päällikkö Yersted. Hän muisti minut niiltä kolmelta matkalta, jotka olin kulkenut hänen aluksellaan ollessani ensisyntyisten vankina.
"Miltä tuntuu", kysyin häneltä, "kun osat ovat vaihtuneet, kun olet entisen vankisi vankina?"
Hänen kasvoilleen levisi hyvin julma, salaperäisen merkitsevä hymy.
"Sitä ei kestä kauan, John Carter", vastasi hän. "Olemme odottaneet sinua ja valmistautuneet siltä varalta."
"Siltä näyttää", huomautin. "Olittehan kaikki valmiit antautumaan, ennenkuin kumpikaan puoli oli ehtinyt antaa tuskin yhtään iskua."
"Laivaston on täytynyt purjehtia ohitsesi huomaamatta sinua", sanoi hän, "mutta se palaa Omeaniin, ja sitten kääntyvät asiat kokonaan toisin — John Carterille."
"Kyllä laivasto tietääkseni huomasi minut", sanoin, mutta hän ei luonnollisestikaan ymmärtänyt tarkoitustani ja katseli vain minua ymmällä olevan näköisenä.