Upseeri teki kunniaa ja meni. Miesjono asteli ripeästi ohitseni sivukäytävään, jonka toivoin vievän turvallisille paikoille. Vedenpinta oli jo rinnan tasalla. Miehiä kompastui, rimpuili ja hukkui. Useista sain tartutuksi kiinni ja nostin heidät uudelleen jaloilleen, mutta kun olin yksin, oli tehtäväni ylivoimainen. Kohiseva tulva pyyhkäisi mukanaan sotilaita, ja he menivät sitä tietä. Vihdoin sijoittui kymmenennen utanin dwar vierelleni. Hän oli voimakas mies, nimeltään Gur Tus, ja pidimme nyt jo kokonaan kauhun vallassa olevat joukot jonkunlaisessa järjestyksessä ja pelastimme useita, jotka muutoin olisivat hukkuneet.
Kantos Kanin poika Djor Kantos, joka palveli padwarina viidennessä utanissa, liittyi meihin, kun hänen utaninsa saapui aukolle, josta sotilaat pakenivat. Senjälkeen emme enää menettäneet ainoatakaan miestä monista sadoista, joiden vielä oli mentävä pääkäytävästä haarautumaan.
Viimeisen utanin sivuuttaessa meidät vesi oli kohonnut jo niin korkealle, että se huuhteli kaulaamme, mutta käsi kädessä seisoimme paikallamme, kunnes viimeinenkin mies oli päässyt uuden käytävän tarjoamaan turvaan. Käytävä alkoi heti yletä jyrkästi, niin että sadan metrin päässä olimme jo veden pinnan yläpuolella.
Muutamia minuutteja astelimme reippaasti ylöspäin, ja toivoin pian saapuvamme ylempiin holvikäytäviin, joista päästiin Issuksen temppeliin. Mutta minua odotti kamala pettymys.
Äkkiä kuului kaukaa edeltämme huuto: "Tulta!" Melkein samalla kajahti kauhunhuudahduksia sekä dwarien ja padwarien äänekkäitä komennuksia näiden ilmeisesti koettaessa johtaa sotilaitaan kauemmaksi uhkaavasta vaarasta. Vihdoin saapui meille raportteja: "Yläpuolellamme olevat holvit on sytytetty palamaan." "Edessämme on liekit, takanamme tulvavesi." "Auta, John Carter, olemme tukehtumaisillamme." Ja sitten kantautui meille jonon jälkipäässä oleville asti paksu savuaalto, niin että silmiämme kirveli ja peräydyimme kompastellen ja sekasortoisesti.
Emme voineet tehdä muuta kuin etsiä uutta pelastustietä. Tuli ja savu olivat tuhat kertaa peloittavammat kuin vesi, ja niinpä poikkesin ensimmäiseen sivukäytävään, jota myöten pääsimme pois meitä ympäröivästä, tukehduttavasta savusta.
Taaskin jäin seisomaan aukon suulle sotilaiden kiiruhtaessa siitä uudelle tielle. Noin kaksituhatta oli mennyt juoksujalkaa ohitseni, kun jono katkesi, mutta en ollut varma siitä, olivatko kaikki ne, jotka eivät olleet joutuneet palavan kohdan toiselle puolelle, jo pelastuneet. Nähdäkseni senvuoksi, ettei ketään onnetonta ollut jäänyt jälkeen avuttomana hirveän kuoleman kynsiin, juoksin reippaasti käytävää ylöspäin liekkejä kohti, joiden himmeän loimun nyt näin kaukana edelläni.
Se oli kuumaa ja tukehduttavaa puuhaa, mutta vihdoin olin niin pitkällä, että tuli valaisi käytävää selvästi. Näin, ettei ainoatakaan Heliumin sotilasta ollut maassa minun ja liekkien välillä — mitä tulessa ja sen takana oli, sitä minun oli mahdoton tietää, eikä yksikään ihminen olisi voinut mennä noiden hornamaisena loimuna räiskyvien kemiallisten aineiden liekkien läpi ja pysyä elossa saadakseen sen tietää.
Tyydytettyäni velvollisuudentuntoni käännyin ympäri ja juoksin vinhasti takaisin käytävälle, johon sotilaani olivat poistuneet. Mutta kauhukseni näin, että pakotieni oli siliä suunnalla katkaistu — käytävän suun sulki vankka teräsristikko, joka ilmeisesti oli laskettu ylhäällä olevasta uurteestaan varmasti tukkeamaan peräytymiseni.
Minusta oli ollut hyvin todennäköistä, että ensisyntyiset tunsivat liikkeittemme pääpiirteet, koskapa heidän laivastonsa kävi edellisenä päivänä kimppuumme. Ei myöskään Omeanin pumppujen seisauttaminen juuri ratkaisevalla hetkellä voinut olla pelkkä sattuma. Samoin kemiallisen palon puhkeaminen juuri siinä käytävässä, jota myöten me etenimme Issuksen temppeliä kohti, oli todistuksena hyvin harkitusta suunnitelmasta.