Ja teräsristikon laskeutuminen sulkemaan minut tulen ja veden väliin näytti nyt osoittavan, että näkymättömät silmät tarkkailivat meitä pitkin matkaa. Mitä mahdollisuuksia minulla voisikaan olla pelastaa Dejah Thoris, jos minun oli taisteltava sellaisia vihollisia vastaan, jotka eivät näyttäytyneet! Tuhannesti soimasin itseäni, että olin antanut vietellä itseni tällaiseen loukkuun, jollaisia minun piti tietää näiden käytävien mahdollisesti olevan. Nyt tajusin, että olisi ollut paljon parempi säilyttää voimamme yhtenäisinä ja hyökätä temppeliin laakson puolelta, luottaen että hyvä onnemme ja taistelukuntomme tuottaisivat meille voiton ja voidaksemme pakottaa heidät luovuttamaan Dejah Thorisin vahingoittumattomana minulle takaisin.
Savu ja liekit pakottivat minut peräytymään yhä kauemmaksi käytävää alaspäin vettä kohti, jonka kohina kuului pimeydestä. Mieheni olivat vieneet kaikki soihdut, eikä tätä käytävää valaissut fosforipitoisen kallion hohde kuten alempia käytäviä. Juuri siitä seikasta päättelin, etten ollut etäällä ylimmistä holveista, jotka olivat aivan temppelin alla.
Vihdoin tunsin veden loiskivan jaloissani. Savu oli kintereilläni. Asemani oli hirveän tuskallinen. Minulla näytti olevan vain yksi mahdollisuus, valita tarjona olevista kuolintavoista helpompi. Menin niin ollen käytävää alaspäin, kunnes olin kokonaan Omeanin kylmässä vedessä ja uin sysimustassa pimeydessä kohti — mitä?
Itsesäilytysvaisto on voimakas, silloinkin kun peloton ja parhaissa sielunvoimissa oleva mies tietää, että kuolema — varma, vääjäämätön kuolema — on aivan lähellä. Niinpä minäkin jatkoin verkkaista uintiani odottaen, milloin pääni koskettaisi käytävän kattoa. Se merkitsi, että olin saapunut pakomatkani päähän, siihen kohtaan, jossa minun olisi viimeisen kerran upottava ja vaivuttava merkittömään hautaani.
Mutta hämmästyksekseni kohtasin sileän seinän, ennenkuin jouduin sellaiselle kohdalle, missä vesi olisi ulottunut käytävän kattoon saakka. Olisinko erehtynyt? Tunnustelin ympärilleni. En ollut; olin pääkäytävässä, mutta siellä oli vieläkin tarpeeksi hengitystilaa vedenpinnan ja kalliokaton välillä. Sitten käännyin käytävää ylöspäin, samaan suuntaan, johon Carthoris ja joukkomme etuosa olivat menneet puoli tuntia aikaisemmin. Uidessani tuli mieleni yhä keveämmäksi joka vedolla, sillä tiesin saapuvani yhä lähemmäksi sellaista kohtaa, jonka yläpuolella vesi ei enää mitenkään voinut olla syvempää kuin nyt ympärilläni. Olin varma, että pian tuntisin jälleen lujan pohjan jalkojeni alla ja että minulla olisi taaskin mahdollisuus päästä Issuksen temppeliin ja siellä kuihtuvan ihanan vangin luokse.
Mutta juuri kun toiveeni olivat ylimmillään, tunsin äkkiä pienen tärähdyksen, kun pääni sattui ylläni olevaan kallioon. Se, mitä olin pahimmin pelännyt, oli siis sittenkin tapahtunut. Olin joutunut yhteen niistä harvinaisista kohdista, joissa marsilainen tunneli äkkiä sukeltaa alemmalle tasolle. Jonkun verran kauempana tiesin sen taaskin nousevan, mutta mitäpä se hyödytti minua, sillä enhän tiennyt, kuinka pitkän matkan se kulki täydelleen vedenpinnan alapuolella!
Oli vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja sukelsin sysipimeässä, jääkylmässä vedessä alaspäin painuvaan käytävään. Tuon tuostakin kohosin ylöspäin käsi ojossa, mutta aina tunsin järkkymättömän kallion sulkevan minut veteen.
Enää eivät keuhkoni voisi kovinkaan kauan kestää pinnistystä. Tunsin, että voimani olisivat pian lopussa, ja nyt oli palaaminen mahdotonta, sillä olin jo liian kaukana. Olin ehdottoman varma, etten enää mitenkään jaksaisi sukeltaa takaisin sille kohdalle, missä vesi ensiksi kohosi pääni ylitse. Kuolema tuijotti silmiini, enkä muista milloinkaan niin selvästi tunteneeni sen kalmankylmää hengähdystä otsallani.
Tein vielä yhden epätoivoisen ponnistuksen nopeasti vähenevine voimineni. Heikkona kohosin ylöspäin viimeisen kerran — keuhkoni nytkähtelivät pyrkien vetäisemään henkäisyn, joka olisi täyttänyt ne vieraalla, tukahduttavalla aineella, mutta sensijaan tunsinkin virkistävän ilman täyttävän sieraimeni ja uupuneet keuhkoni. Olin pelastunut.
Vielä joitakin vetoja, ja olin sellaisella kohdalla, että jalkani tavoitti lattian. Pian senjälkeen olin kokonaan vedenpinnan yläpuolella ja riensin hurjasti kuin mielipuoli pitkin käytävää, tähyillen aukkoa, josta pääsisin Issuksen luokse. Jollen voisi saada Dejah Thorisia takaisin, niin ainakin olin päättänyt kostaa hänen kuolemansa, enkä tyytyisi kenenkään muun henkeen kuin sen ruumiillistuneen pahanhengen, joka oli aiheuttanut Barsoomille niin äärettömiä kärsimyksiä.