Nopeammin kuin odotinkaan tulin äkkiä aukolle, joka näytti vievän ylhäällä olevaan temppeliin. Se oli käytävän oikeassa seinässä, ja käytävä jatkui edelleen luultavasti toisille temppeliin vieville aukoille.
Minusta tämä kohta oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mistäpä olisin tiennyt, mihin ne kukin päättyivät! Jäämättä odottelemaan, että minut taaskin huomattaisiin ja tieni tukettaisiin, juoksin nopeasti lyhyen, jyrkästi kohoavan käytävän päässä olevalle ovelle ja työnsin sen auki. Ovi kääntyi hitaasti saranoillaan, ja ennenkuin se ennätettäisiin lyödä uudelleen kiinni nenäni edessä, syöksyin sen takana olevaan huoneeseen. Vaikka päivä ei vielä ollut koittanut, oli huone kirkkaan valoisa. Ainoa siellä oleva henkilö loikoi matalalla lepoalustalla salin toisessa päässä. Upeista seinäverhoista ja kalustosta päättäen huone oli jonkun papittaren, kenties itse Issuksen asunto. Tämä ajatus pani veren humisemaan suonissani. Oi, jospa kohtalo olisi todellakin ollut niin suopea, että tämä kammottava otus olisi yksin ja ilman henkivartijoita joutunut käsiini! Kun hän olisi minulla panttivankina, niin voisin pakottaa mustaihoiset suostumaan kaikkiin vaatimuksiini. Varovasti, äänettömästi hiipien lähestyin nukkuvaa olentoa. Yhä likemmäksi tulin häntä, mutta en ollut ehtinyt kuin vähän enemmän kuin puolitiehen, kun olento alkoi liikahdella ja minun syöksyessäni häntä kohti nousi pystyyn ja katsoi minua.
Vastassani olevan naisen kasvoille levisi aluksi säikähtynyt ilme — sitten niistä kuvastui hämmästys ja epäily — toivo — riemuisa kiitollisuus.
Sydämeni sykki haljetakseen rientäessäni hänen luokseen —' silmäni kyyneltyivät — ja sanat, joita tulvimalla kumpuni rinnastani, takertuivat kurkkuuni, kun levitin käteni ja painoin syliini rakastamani naisen — Heliumin prinsessan Dejah Thorisin.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Voitto ja tappio
"John Carter, John Carter", hän sopersi painaen rakkaan päänsä olkaani vasten; "tuskin vieläkään voin uskoa silmiäni. Kun Thuvia-neito kertoi sinun palanneen Barsoomiin, kuuntelin häntä, mutta en jaksanut tajuta hänen sanojaan, sillä niin suuri onni tuntui minusta mahdottomalta sellaisen osalle, joka yksin ja ääneti oli kärsinyt niin monta pitkää vuotta. Kun vihdoin käsitin, että se oli totta, ja sitten opin tuntemaan tämän kamalan paikan, missä olin vankina, aloin epäillä voisitko sinäkään saavuttaa minua.
"— Kun päivät vierivät ja kuukausi toisensa jälkeen kului enkä kuullut sinusta vähäisintäkään huhua, alistuin kohtalooni. Ja nyt kun sinä olet tullut, voin tuskin uskoa sitä. Jo tunnin ajan olen kuullut taistelun melua palatsin alueelta. En tiennyt, mistä se johtui, mutta kuitenkin toivoin, että siellä olisivat prinssini johtamat heliumilaiset.
"— Entä kuinka voi Carthoris, poikamme?"
"Olimme yhdessä vajaa tunti sitten, Dejah Thoris", vastasin. "Juuri hänen miestensä sinun on täytynyt kuulla taistelevan temppelin alueella."