Saatoin hänet ovelle, josta olin tullut huoneeseen. Siellä painoin hänet vielä kerran rintaani vasten, ja vaikkakin sydäntäni kirveli ja synkät, kaameat aavistukset valtasivat mieleni, vein hänet kynnyksen yli, suutelin häntä taaskin ja suljin oven hänen jälkeensä.
Vitkastelematta sitten kiiruhdin siihen suuntaan, josta ankarin melu kuului. Juostuani viiden, kuuden kammion läpi jouduin hurjan taistelun näyttämölle. Suuri joukko mustaihoisia oli avaran huoneen ovella koettaen estää hyökkääviä punaisia sotilaita pääsemästä temppelin pyhiin sisäosiin.
Kun tulin sisältäpäin, olin mustien takana ja pysähtymättä arvioimaan heidän lukumääräänsä tai miettimään tekoni huimapäisyyttä, kiidin nopeasti huoneen poikki ja kävin heidän kimppuunsa takaapäin terävine pitkine miekkoineni.
Lyödessäni ensimmäisen iskun huusin kovasti: "Heliumin puolesta!" Sitten jakelin hölmistyneille ensisyntyisille iskuja satamalla, samalla kun oven ulkopuolella olevat punaiset yltyivät ääneni kuullessaan entistäkin rohkeammiksi ja huutaen: "John Carter! John Carter!" hyökkäsivät kahta vertaa rajummin. Ennenkuin mustat ennättivät tointua säikähdyksestään, olivat heidän rivinsä murtuneet ja punaiset tunkeutuneet huoneeseen.
Jos siinä huoneessa alkanut taistelu olisi saanut pätevän kertojan, niin se olisi säilynyt Barsoomin aikakirjoissa historiallisena muistona sen sotaisten asukkaiden hurjasta rohkeudesta. Viisisataa miestä, mustia ja punaisia vastakkain, taisteli siellä silloin. Armoa ei anottu eikä annettu. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta he taistelivat niin kuin olisivat tahtoneet todistaa elämisoikeutensa sen lain mukaan, että kyvykkäin säilyy.
Minusta tuntui siltä kuin olisimme kaikki tietäneet, että tämän taistelun tulos ratkaisisi ikuisiksi ajoiksi, mikä keskinäinen asema näillä kahdella Barsoomin rodulla tulisi olemaan. Se oli uuden ja vanhan välinen taistelu, mutta hetkeäkään en epäillyt sen tulosta. Carthorisin vierellä taistelin Barsoomin punaisen kansan puolesta sen vapauttamiseksi kokonaan sitä kuristavasta kamalan taikauskon kahleista.
Taistelu jatkui kiihkeänä, kunnes lattialla lainehti verta nilkkoja myöten ja ruumiita virui niin taajassa, että jalkamme polkivat niitä yhtä usein kuin lattiaakin. Kun taistelun tuoksinassa jouduin lähelle isoja ikkunoita, joista näki Issuksen puistoihin, kohtasi katsettani näky, joka nostatti voimakkaan riemuaallon rintaani.
"Katsokaa!" huusin. "Ensisyntyiset, katsokaa tuonne!"
Taistelu keskeytyi hetkeksi, ja yhtaikaa kaikki kääntyivät katsomaan osoittamaani suuntaan, nähden sellaista, mitä ainoakaan ensisyntyinen ei ollut kuvitellut ikinä mahdolliseksi.
Yli pihan ulottui yhtenäinen, mutta horjuva mustaihoisten rintama, ja heidän vastassaan oli suuri joukko valtavan kookkailla thoateillaan ratsastavia vihreitä sotilaita, jotka pakottivat vastustajansa yhäti peräytymään. Meidän katsellessamme ratsasti takalistosta esille yksi tovereitaan hurjempi ja peloittavampi, huutaen rajusti komentosanoja kauhua herättävälle joukolleen.