Se oli Tharkin jeddak Tars Tarkas, ja hän laski tanaan kaksitoista metriä pitkän, metallikärkisen keihäänsä muiden sotilaiden tehdessä samoin. Silloin oivalsimme, mitä hän oli komentanut. Vihreiden sotilaiden ja mustaihoisten rintaman väli oli nyt noin kaksikymmentä metriä. Suuri tharkilainen kajahdutti uuden komennuksen, ja vihreä joukko hyökkäsi päästäen villin, peloittavan sotahuudon. Musta rintama kesti silmänräpäyksen, mutta vain silmänräpäyksen — sitten hirvittävät otukset, joiden ratsastajat olivat yhtä kauheita, nelistivät sen ylitse.
Niiden perässä marssi punaisia miehiä utan toisensa jälkeen. Vihreä joukko hajaantui piirittämään temppeliä. Punaiset sotilaat riensivät sisälle, ja sitten me käännyimme taaskin jatkamaan keskeytynyttä taisteluamme; mutta vihollisemme olivat kadonneet.
Heti muistin Dejah Thorisin. Sanoin Carthorisille löytäneeni hänen äitinsä ja lähdin juoksemaan siihen huoneesen, johon olin hänet jättänyt, poikani vierelläni. Jäljessämme kiiruhtivat verisestä taistelusta säilyneet pienen joukkomme tähteet.
Huoneeseen saapuessani näin heti, että siellä oli joku ollut jälkeeni. Lattialla oli silkkiviitta. Sitä ei aikaisemmin ollut siinä. Myöskin oli siellä tikari ja useita metallikoruja siroiteltuna sinne tänne, ikäänkuin ne olisivat taistelussa repeytyneet kantajansa tamineista. Mutta mikä pahinta, niihin holveihin vievä ovi, joihin olin piilottanut prinsessani, oli longallansa.
Yhdellä hyppäyksellä olin ovella, tempasin sen auki ja syöksyin sisään. Dejah Thoris oli kadonnut. Huusin hänen nimeään moneen kertaan, mutta vastausta ei kuulunut. Sillä hetkellä luulin olleeni mielipuolisuuden partaalla. En muista sanojani ja tekojani, mutta tiedän, että vähän aikaa olin hullun raivon vallassa.
"Issus!" huusin. "Issus! Missä Issus on? Etsikää hänet, etsikää temppeli läpikotaisin, mutta älköön kukaan tehkö hänelle mitään pahaa! Hän on John Carterin. Carthoris, missä Issuksen huoneet ovat?"
"Tätä tietä!" huudahti poika ja lähti, pysähtymättä katsomaan, olinko kuullut hänen sanansa, suin päin kiitämään syvemmälle temppelin sisäosiin. Vaikka hän juoksikin nopeasti, olin kuitenkin yhä hänen rinnallaan, hoputtaen häntä tiukkaamaan vauhtia.
Vihdoin saavuimme isolle, kaiverruksin koristetulle ovelle, jonka läpi Carthoris syöksyi askelen verran edelläni. Siellä kohtasi meitä näky, jonka olin jo kerran ennen nähnyt samassa temppelissä — Issuksen valtaistuin, siihen nojailevat orjattaret ja ympärillä seisovat sotilasrivit.
Emme antaneet sotilaille edes aikaa vetää esiin miekkojaan, niin äkkiä olimme heidän kimpussaan. Yhdellä sivalluksella iskin maahan kaksi eturivissä olevaa miestä. Ja pelkästään nopeasti kiitävän ruumiini painolla murtauduin sitten molempien takarivien läpi ja hyppäsin korokkeelle, kaiverretun sorapuspuisen valtaistuimen viereen.
Kauhun vallassa tuolilla kyyröttävä inhottava olento koetti päästä kynsistäni ja kiiruhtaa takanaan olevaan aukkoon. Mutta tällä kertaa en antanut vetää itseäni nenästä sellaisilla kujeilla. Ennenkuin hän ehti nousta seisomaan, tartuin häntä käsivarresta, ja kun näin sitten vartioston aikovan hyökätä kimppuuni yhtaikaa joka suunnalta, tempasin tikarini ja laskien sen kärjen lähelle Issuksen kurjaa rintaa käskin miesten pysähtyä.