Ja sitten äskeinen kamala nauru puhkesi toiselta suunnalta huonetta.
"Perin kaameata", huomautin kääntyen Tars Tarkasiin päin.
"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi hän. "Emme voi taistella tyhjää ilmaa vastaan. Melkeinpä haluaisin nopeasti palata ja saada vastaani vihamiehiä, joiden ruumiiseen tuntisin säiläni uppoavan. Tietäisin silloin, että myyn henkeni kalliista hinnasta, ennenkuin vaivun ikuiseen unholaan, nähtävästi kauneimpaan ja parhaaseen ikuisuuteen, mitä kuolevaisilla on oikeus toivoa."
"Jos kohta, kuten sanoit, emme voi taistella pelkkää ilmaa vastaan, Tars Tarkas", vastasin, "niin toisaalta ei myöskään pelkkä ilma voi taistella meitä vastaan. Elämäni aikana on vastassani ollut tuhansia jänteviä sotilaita ja karkaistuja säiliä, joista olen voittoisasti selviytynyt, eikä minua nytkään paljas tuuli saa peräytymään. Eikä liioin sinuakaan, tharkilainen."
"Mutta näkymättömät äänet saattavat lähteä näkymättömistä olennoista, jotka käyttelevät näkymättömiä säiliä", muistutti vihreä sotilas.
"Hölynpölyä, Tars Tarkas", huudahdin. "Nämä äänet lähtevät yhtä kouraantuntuvista olennoista kuin sinä ja minä olemme. Heidän suonissaan virtaa elämännestettä, jota voidaan juoksuttaa yhtä helposti kuin meidänkin, ja se seikka, että he pysyvät näkymättömissä, on mielestäni paras todistus siitä, että he ovat kuolevaisia, eivätkä rohkeat kuolevaiset anna sellaisen säikäyttää itseään. Luuletko, Tars Tarkas, että John Carter pakenee, kun raukkamainen vihollinen, joka ei rohkene astua esille kunnon säilää vastaan, ensimmäisen kerran kiljaisee?"
Olin puhunut äänekkäästi, niin että pelottelijamme varmasti kuulisivat sanani, sillä tämä hermostuttava ilveily alkoi väsyttää minua. Mieleeni oli myöskin pälkähtänyt, että koko puuhan tarkoituksena oli vain säikäyttää meidät palaamaan kuoleman laaksoon, josta olimme päässeet pakoon ja jossa sikäläiset villit olennot tekisivät meistä nopeasti lopun.
Pitkän aikaa oli kaikki aivan hiljaista, sitten kuulin äkkiä pehmeää, hiipivää tassutusta takaani, ja kun senjohdosta käännyin nopeasti, näin ison, monijalkaisen banthin ryömivän selkä koukussa kimppuuni.
Banth on raju ja julma peto, joka asustaa muinaisen Marsin kuivuneita meriä ympäröivillä matalilla kukkuloilla. Samoin kuin melkein kaikki Marsin eläimet sekin on jotakuinkin karvaton, vain tanakassa niskassa on tuuhea, jäykkä harja.
Sen pitkää, notkeaa ruumista kannattaa kymmenen voimakasta jalkaa; mahtavissa leukapielissä on samoin kuin kalotilla, marsilaisella koiralla, useita rivejä pitkiä, neulamaisia hampaita; kita ulottuu kauas pienien korvien taakse, ja tavattoman suuret, ulkonevat silmät antavat viimeisen peloittavan lisän eläimen hirvittävään ulkonäköön.