Hän meni holviin. Jykevä ovi painui hitaasti kiinni. Vankat salvat menivät kirskuen paikoilleen. Lukko naksahti. Senjälkeen en enää ole nähnyt kapteeni John Carteria Virginiasta.
Mutta tässä on kertomus hänen seikkailuistaan hänen saavuttuaan toisen kerran Marsiin, sellaisena kuin olen seulonut sen suuresta muistiinpanokimpusta, jonka hän laski eteeni huoneensa pöydälle Richmondin Raleigh-hotellissa.
Paljon olen jättänyt pois, paljon sellaista, jota en ole rohjennut kertoa. Mutta saatte nähdä, että kertomus hänen seikkailuistaan, kun hän toisen kerran etsi Heliumin prinsessaa Dejah Thorisia, on teistä vieläkin merkillisempi kuin hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa, jonka julkaisin epäilevälle maailmalle vähän aikaa sitten ja jonka kautta pääsimme seuraamaan taistelevaa virginialaista kuivuneiden merien pohjalla Marsin kuiden hohteessa.
E. R. B.
ENSIMMÄINEN LUKU
Kasvi-ihmiset
Kun seisoin huvilani edustalla olevan jyrkänteen reunalla tuona kirkkaana pakkasyönä maaliskuun alkupuolella 1886, valtavan Hudsonin virratessa kuolleen joen harmaata ja äänetöntä haamua muistuttavana editseni, tunsin, kuinka mahtava sodanjumala, rakastamani Mars, jota pitkän ja yksinäisen vuosikymmenen olin kädet ojennettuina rukoillut palauttamaan minut menetetyn rakkaani luo, taaskin kiehtoi minut omituiseen, pakottavaan tenhoonsa.
Senjälkeen kun samoin maaliskuun yönä 1866 olin Arizonasas seisonut luolan edustalla, liikkumattoman ja elottoman ruumiini viruessa luolassa Maan asukkaiden kuoleman kaltaisessa tilassa, en ollut tuntenut hartauteni jumalan vastustamatonta vetovoimaa.
Kädet ojennettuina suuren tähden punaista silmää kohti seisoin rukoillen sen kummallisen voiman palaamista, joka kahdesti oli kiidättänyt minut mittaamattoman avaruuden halki, samoin kuin olin rukoillut tuhansina öinä aikaisemmin niiden pitkien kymmenen vuoden aikana, jotka olin odottanut ja toivonut.
Äkkiä sain vastenmielisen pyörrytyskohtauksen, päätäni huimasi, polveni pettivät, ja kaaduin pitkälleni juuri äkkijyrkän rantatöyrään reunalle.