Samalla pääni selveni, ja muistiini kuvastuivat elävästi Arizonan aaveluolan kauhut; samoin kuin silloin ammoin menneenä yönä lihakseni taaskin kieltäytyivät tottelemasta tahtoani, ja vaikkakin viruin Hudsonin rauhaisalla äyräällä, saatoin taaskin kuulla luolan pimeistä perukoista minua väijyneen ja uhanneen hirmuolion kammottavat voivotukset ja kahinan. Yhtä yli-inhimillisen voimakkaasti ponnistin nytkin murtaakseni minua sitovan kummallisen halvauksen kahleet, myöskin nyt kuulin tiukan metallilangan katkeamista muistuttavan kilahduksen, ja seisoin alastomana ja vapaana jäykän, elottoman olennon vieressä, jossa John Carterin lämmin, punainen elinneste oli vielä äskettäin sykkinyt.
Luotuani ympärilleni hätäisen jäähyväissilmäyksen käänsin katseeni uudelleen Marsiin päin, kohotin käteni sen kalpeata valoa kohti ja odotin.
Eikä minun tarvinnutkaan odottaa kauan; sillä tuskin olin kääntynyt, kun jo kiidin synkeään avaruuteen nopeasti kuin ajatus. Hetkeksi minut ympäröi sama kauhea kylmyys ja sysimusta pimeys kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja sitten aukaisin silmäni toisella taivaankappaleella, ympärilläni kohoavan valtavan metsän lehväkatoksessa olevasta pienestä aukosta paistavan auringon polttavassa paahteessa.
Silmieni eteen avautuva näky oli niin epämarsilainen, että minulle nousi sydän kurkkuun ja minut valtasi äkkiä pelko, että julma kohtalo oli sinkauttanut minut umpimähkään johonkin vieraaseen kiertotähteen.
Ja miksikä ei? Mikä olisi ollut minua opastamassa tähtien välisessä tiettömässä avaruudessa? Mitä takeita oli siitä, ettei minua olisi voitu yhtä hyvin kiidättää johonkin kaukaiseen tähteen, joka kuului kokonaan toiseen aurinkokuntaan kuin Mars?
Lepäsin punaisen ruohomaisen kasvullisuuden muodostamalla nurmikolla, ja ympärilläni oli omituisia, kauniita puita, joiden komeakukkaisessa lehvistössä vilisi loistavia, äänettömiä lintuja. Nimitän niitä linnuiksi, koska niillä oli siivet, mutta kuolevaisen silmä ei ole milloinkaan katsellut niin luonnottoman kummallisia otuksia.
Kasvullisuus oli samanlaista kuin se, joka peittää suurien vesiteiden varsilla asuvien punaisten marsilaisten pihanurmikot, mutta puut ja linnut eivät muistuttaneet mitään, mitä ennen olin nähnyt Marsissa, ja lisäksi näin taampana kasvavien puiden välitse mitä epämarsilaisimman näyn — aaltoilevan järven, jonka sininen pinta kimalteli auringon paisteessa.
Kun nousin lähteäkseni tarkastamaan ympäristöäni, sattui minulle sama naurua herättävä kommellus kuin yrittäessäni ensi kertaa kävellä Marsissa. Tämän pienemmän tähden vähäisempi painovoima ja sen suuresti ohentuneen ilmakehän pienempi paine tarjosivat niin vähäisen vastuksen Maan oloihin tottuneille lihaksilleni, että tavallinen, pelkkään nousemiseen tarvittava ponnistus lennätti minut ilmaan muutamien metrien korkeuteen ja sitten suin päin tämän kummallisen taivaankappaleen pehmeään, loistavanväriseen ruohikkoon.
Tämä kokemus sai minut kuitenkin hieman varmemmin uskomaan, että kaikesta huolimatta olin sittenkin jossakin Marsin nurkkauksessa, jota en tuntenut. Se olikin varsin mahdollista, sillä niinä kymmenenä vuotena, jotka olin oleskellut tässä tähdessä, olin tutkinut vain suhteellisesti vähäisen osan sen laajasta pinta-alasta.
Nousin uudelleen pystyyn nauraen muistamattomuuttani ja olin taaskin pian oppinut sovittamaan maapallon oloihin tottuneet jänteeni muuttuneiden olosuhteiden mukaan.