"— Ylhäällä olevissa temppeleissä ja puutarhoissa niitä säilytetään luolissa. Thernit pelkäävät niitä. Juuri banthien tähden he niin harvoin uskaltautuvat maanalaisiin käytäviin muuten kuin tehtäviensä pakottamina."
Thuvian sanojen johdosta pälkähti päähäni ajatus.
"Miksi emme sitten ota muutamia bantheja ja päästä niitä irralleen, kun pääsemme maan pinnalle?" kysyin.
Thuvia nauroi.
"Se johtaisi huomion pois meistä, siitä olen varma", hän sanoi.
Hän alkoi kutsua petoja hiljaa hyräillen, mikä kuulosti puolittain kehräämiseltä, jatkaen sitä kulkiessamme vaivaloista tietämme sokkeloisissa maanalaisissa käytävissä ja kammioissa.
Kohta kuului takaamme pehmeiden käpälien tassutusta, ja kun katsahdin taakseni, näin parin isoja vihreitä silmiä hehkuvan synkästä pimennosta. Eräästä käytävän haarautumasta ryömi meitä kohti koukerteleva keltainen hahmo. Matalaa murinaa ja kiukkuisia ärähdyksiä kuului joka suunnalta meidän kiiruhtaessamme eteenpäin, ja hurja peto toisensa jälkeen vastasi valtiattarensa kutsuun.
Hän lausui sanan jokaiselle luoksemme saapuvalle pedolle. Kuten hyvin opetetut terrierit ne seurasivat meitä pitkin käytäviä, mutta huomioni kiintyi väkisinkin petojen kuolaisiin leukapieliin ja verenhimoisiin ilmeihin, kun ne silmäilivät Tars Tarkasia ja minua.
Pian kuhisi ympärillämme noin viisikymmentä petoa. Kaksi niistä asteli Thuvian kahden puolen kuten henkivartijat ainakin. Muiden sileät kyljet koskettivat silloin tällöin alastomia raajojani. Näky oli omituinen; melkein äänettömästi kulkevat paljasjalkaiset ihmiset ja pehmeäkäpäläiset pedot; kultaiset, jalokivistä säihkyvät seinät; pitkien välimatkojen päässä toisistaan olevien pienien, kattoon kiinnitettyjen radiumpallojen levittämä himmeä valaistus; isot, matalasti murahtelevat tuuheaharjaiset, ympärillämme tungeksivat pedot; kookas, korkealle kaikkien muiden yläpuolelle kohoava vihreä sotilas; minä itse, otsallani pyhän thernin rajattoman kallisarvoinen diadeemi; ja koko kulkueen etunenässä kaunis Thuvia-neito.
Sitä en pian unohda.