Kauheat pedot kaatoivat satakunta miestä pelkällä isojen ruhojensa painolla hypätessään keskelle kiivainta taistelua. Hyppien ja iskien vankoilla käpälillään ne niittivät sotilaita maahan, aina joskus hetkeksi pysähtyen repimään uhrejaan hirvittävillä torahampaillaan.
Näky oli kamalan kiehtova, mutta äkkiä johtui mieleeni, että tuhlasimme kallista aikaa katselemalla tätä taistelua, joka saattaisi merkitä meille pelastumisen mahdollisuutta.
Therneillä oli siksi paljon puuhaa torjuessaan kauheita hätyyttäjiään, että pakomme olisi nyt, jos milloinkaan, verraten helppo.
Aloin katseellani etsiä aukkoa, josta voisimme luiskahtaa taistelevien laumojen lävitse. Jos vain pääsisimme varustuksille, niin kenties löytäisimme sieltä jonkun paikan, josta rosvot olivat heikontaneet vartiostoa ja jättäneet meille ulkomaailmaan vievän tien avoimeksi.
Silmäillessäni puutarhaa sattui katseeni ympärillämme oleviin satoihin vartioimattomiin lentokoneihin ja mieleeni johtui yksinkertaisin keino päästä vapauteen. Kuinka olinkaan voinut olla tähän asti sitä huomaamatta! Tunsin perin pohjin kaikenlaisten Barsoomissa käytettyjen lentokoneiden koneiston. Yhdeksän vuotta olin purjehtinut ja taistellut Heliumin laivastossa. Olin kiitänyt pienessä yhden miehen koneessa ja komentanut suurinta taistelulaivaa, joka koskaan oli leijaillut kuolevan Marsin ohuessa ilmassa.
Ajatus ja teko käyvät minulla käsi kädessä. Tartuin Thuviaa käsivarresta ja kuiskasin Tars Tarkasille, että hän seuraisi minua. Vikkelästi hiivimme pienelle kauimpana taistelevista olevalle lentokoneelle. Seuraavalla hetkellä olimme hypänneet sen kapealle kannelle. Käteni oli koneen vivussa. Painoin peukalollani nappulaa, joka hallitsee työntäviä säteitä — marsilaisten loistava keksintö, jonka kautta he voivat purjehtia tähtensä ohuessa ilmassa valtavine laivoineen, saattaen maapallon laivastojen dreadnoughtit varjoon surkean mitättöminä kääpiöinä.
Alus huojui hieman, mutta ei lähtenyt liikkeelle. Samassa kajahti varoittava huuto. Käännyin ympäri ja näin kymmenkunnan mustan rosvon kiiruhtavan meitä kohti tungoksesta. Meidät oli huomattu. Kiljuen raivosta juoksivat he kuin pahat henget tavoittaakseen meidät. Kiihkeästi ponnistaen painoin yhä pientä nappulaa, jonka olisi pitänyt kiidättää meidät avaruuteen, mutta alus ei sittenkään hievahtanut. Äkkiä sen sitten keksin — syyn, minkä vuoksi se ei kohonnut.
Olimme joutuneet kahden miehen koneeseen. Sen säiliöihin oli varattu työntävää energiaa tarpeeksi nostamaan vain kaksi tavallista miestä. Tharkilaisen raskas ruho oli meille tuomion ankkurina.
Mustat olivat melkein kimpussamme. Ei hetkeäkään saanut tuhlata empimiseen eikä arveluihin.
Painoin nappulaa syvälle ja naksautin sen lukkoon. Sitten painoin vivun täyden vauhdin kohdalle, ja kun mustat hyökkäsivät kiljuen kimppuumme, hypähdin aluksen kannelta heitä vastaan pitkä miekka kädessäni.