"Se on vähäisin huolemme, Xodar", vastasin. "Vakuutan sinulle nousevani seinän yli ja vieväni sinut mukaani, jos vain sinä, kun tunnet täkäläiset tavat, suostut auttamaan minua ilmoittamalla, milloin on sopivinta yrittää, ja opastat minut aukolle, joka vie tämän maanalaisen järven kupukatosta Jumalan valoisaan, raikkaaseen ilmaan."
"Yöllä on parasta koettaa, ja vain silloin meillä on vähäiset onnistumisen mahdollisuudet, sillä silloin sotilaat nukkuvat ja vain uniset vahdit nuokkuvat taistelulaivojen kannella. Risteilijöillä ja pienemmillä aluksilla ei ole vahteja ensinkään. Isompien laivojen vahdit pitävät huolta kaikesta. Nyt on yö."
"Mutta", huudahdin, "ei ole pimeä! Kuinka sitten voi olla yö."
Hän hymyili.
"Unohdat", hän sanoi, "että olemme syvällä maan uumenissa. Auringon valoa ei tunkeudu tänne ensinkään. Kuut ja tähdet eivät milloinkaan kuvastu Omeanin pinnasta. Tämä fosforivalo, joka nyt loistaa tässä avarassa maanalaisessa holvissa, säteilee sen kupukaton kalliosta. Omeanissa on aina näin valoisaa, samoin kuin aallot ovat aina samanlaiset kuin nyt, vyöryen lakkaamatta tuulettomalla järvellä.
"— Silloin kun ylämaailmassa on määrätty yönaika, nukkuvat ne miehet, jotka ovat täällä tehtävissään; mutta aina täällä on yhtä valoisaa."
"Se vaikeuttaa karkaamista", sanoin, mutta kohautin sitten olkapäitäni, sillä mitäpä huvia olisikaan helposta tehtävästä?
"Nukkukaamme nyt tänä yönä", huomautti Xodar. "Kenties huomenna keksimme jonkun suunnitelman."
Heittäydyimme pitkäksemme kovalle kivipermannolle ja vaivuimme väsyneen uneen.