Sillä aikaa kuin he kahden keskustelivat huonosti valaistussa huoneessa, jonka lamppuja verhosi vuosisatoina kasautunut pöly, harhaili läheisissä, synkissä käytävissä kumarainen, kuihtunut olento, tähystäen heikkoine, tihruisine silmineen jalanjälkiä tomuisella lattialla.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Vainajan varjo
Yö ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun sen salin ovelle, jossa Manatorin O-Tar istui päällikköineen juhla-aterialla, ilmestyi mies, joka pyyhälsi vahtien ohitse ja astui avaraan saliin häikäilemättömästi kuten ainakin suosikki, jollainen hän todella oli. Kun hän lähestyi pitkän pöydän yläpäätä, huomasi O-Tar hänet.
"Kas vain, harmaapää!" hän huudahti "Mikä on nyt taaskin houkutellut sinua armaista, löyhkäävistä onkaloistasi? Luulimme, että sinä nähtyäsi niin paljon eläviä ihmisiä kisoissa, palaisin ruumiittesi luokse, minkä käpälistäsi pääsisit."
Naurunhihityksellään I-Gos antoi tunnustuksensa jeddakin pilalle. "Niinpä niin, O-Tar", kirskui ukko, "I-Gos ei lähde liikkeelle huvin vuoksi. Mutta kun I-Gosin vainajia häikäilemättömästi häväistään, on kostoa saatava!"
"Tarkoitatko orja Turanin tekoa?" tiedusti O-Tar.
"Kyllä; Turanin ja orjatar Taran, joka sujautti ihooni tikarin murha-aikeissa. Vain tuuman murto-osa, O-Tar, ja I-Gosin vanha, ryppyinen verho olisi parhaillaan jonkun aloittelevan parkitsijan käsissä, niin juuri!"
"Mutta he pujahtivat taaskin karkuun", huusi O-Tar. "Itse suuren jeddakin palatsissa he ovat kahdesti päässeet noiden jeddakin henkivartijoiksi nimittämieni typerien tolvanoiden käsistä." O-Tar oli noussut pystyyn ja antoi kiukkuisesti pontta sanoilleen kolhauttelemalla kultaista pikariaan rajusti pöytään.
"Niin, O-Tar, he peijaavat henkivartijoitasi, mutta eivät vanhaa, viisasta kalotia, I-Gosia."