"Mitä tarkoitat? Puhu!" komensi O-Tar.
"Tiedän, missä he piileksivät", vastasi vanha balsamoija.
"Käyttämättömien käytävien pölyyn jääneet jäljet kavalsivat heidät."
"Seurasitko heitä? Näitkö heidät?" kysyi jeddak.
"Seurasin heitä ja kuulin heidän puhuvan suljetun oven takana, mutta en nähnyt heitä."
"Missä se ovi on?" kiljaisi O-Tar. "Lähetämme heti miehiä noutamaan heidät." Hän katsahti ympäri pöydän ikäänkuin päättääkseen, kenelle uskoisi tämän tehtävän. Toistakymmentä päällikkösoturia nousi pystyyn, vieden kätensä miekankahvaan.
"Vainusin heitä O-Mai Julman huoneistoon", sanoi I-Gos. "Löydätte heidät sieltä, missä ulvovat korphalit ahdistavat O-Main kirkuvaa aavetta; niin!" Ja hän käänsi katseensa O-Tarista seisomaan nousseihin sotureihin, jotka kuitenkin nyt kaikki yksimielisesti ehättivät hätäisesti istuutumaan jälleen.
I-Gosin pilkallinen hihitys katkaisi huoneessa syntyneen hiljaisuuden. Soturit katselivat häpeissään kultalautasillaan olevaa ruokaa. O-Tar näpsäytti sormiaan kärsimättömästi.
"Ovatko Manatorin päälliköt pelkkiä pelkureita?" hän kivahti. "Toistamiseen ovat nämä julkeat orjat loukanneet jeddakinne majesteettia. Täytyykö minun komentaa joku noutamaan heidät?"
Hitaasti nousi eräs päällikkö, ja kaksi muuta noudatti hänen esimerkkiään, vaikka huonosti salaten vastahakoisuuttaan. "Kaikki siis eivät ole raukkoja", huomautti O-Tar. "Tehtävä on epämiellyttävä. Senvuoksi on teidän mentävä kolmisin ja ottakaa mukaanne niin monta sotilasta kuin haluatte!"
"Mutta älkää kysykö vapaaehtoisia!" pisti I-Gos väliin. "Muutoin saatte mennä yksin."