Vihkimishetkellä
Kun O-Tar, Manatorin jeddak, avasi silmänsä, vallitsi hänen ympärillään painostava haudanhiljaisuus. Hänen mieleensä muistui hirveä näky, joka oli hänelle ilmestynyt. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Hänen näköpiirissään ei näkynyt mitään huolestuttavaa. Hän nosti verkkaisesti päätään ja silmäili ympärilleen. Lattialla vuoteen vieressä oli se esine, joka oli ensinnä kiinnittänyt hänen huomiotaan, ja hän sulki silmänsä kauhun vallassa tuntiessaan, mikä se oli. Mutta se ei hievahtanut eikä hiiskunut mitään. O-Tar aukaisi jälleen silmänsä ja nousi pystyyn. Hänen kaikki jäsenensä vapisivat. Mitään ei ollut vuodekorokkeella, jolta hän oli nähnyt sen nousevan.
O-Tar peräytyi huoneesta verkkaisesti. Vihdoin hän pääsi ulompaan käytävään. Se oli tyhjä. Hän ei tiennyt, että se oli tyhjentynyt äkkiä, kun äänekäs kiljaisu, johon hänen oma parahduksensa oli sekautunut, oli saapunut häntä vakoilemaan lähetettyjen soturien korviin ja hätkähdyttänyt heitä. Hän vilkaisi vasemmassa ranteessaan olevaan paksuun rannerenkaaseen kiinnitettyyn ajanmittariin. Yhdeksäs zode oli melkein puolivälissä. O-Tar oli virunut tajuttomana tunnin ajan. Hän oli viettänyt tunnin O-Main huoneessa eikä ollut kuollut! Hän oli katsellut edeltäjänsä kasvoja ja oli sittenkin täysjärkinen! Hän ravisti itseään ja hymyili. Pian hän sai hillityksi kapinalliset, järkkyneet hermonsa, niin että ehdittyään palatsin asuttuihin osiin hän kykeni täysin hillitsemään itsensä. Hän käveli leuka pystyssä, hiukan mahtaillen, ja meni suoraan juhlimissaliin, arvaten, että hänen päällikkönsä odottivat häntä siellä. Hänen astuessaan sisään nousivat kaikki pystyyn, ja monen kasvoista kuvastui epäilystä ja hämmästystä, sillä he eivät olleet luulleet näkevänsä jeddakiansa O-Taria jälleen sen jälkeen, mitä urkkijat olivat kertoneet heille O-Main huoneesta kuuluneista kamalista äänistä. O-Tar oli mielissään siitä, että hän oli mennyt siihen kauhunpaikkaan yksin, sillä nyt ei kukaan voinut väittää valheeksi sitä juttua, jonka hän kertoisi.
E-Thas syöksyi tervehtimään häntä, sillä E-Thas oli nähnyt synkkiä katseita suunnattavan itseensä päin, kun talit vierivät eikä hänen hyväntekijäänsä kuulunut takaisin.
"Oi, sinä urhea ja mainehikas jeddak!" riemuitsi palatsin hoitaja. "Me iloitsemme siitä, että olet palannut vahingotonna, ja pyydämme sinua kertomaan meille seikkailustasi."
"Ei siinä ollut mitään", huudahti O-Tar. "Tarkastin huoneet läpikotaisin ja odotin piiloutuneena, että Turan-orja palaisi, jos hän olisi poistunut vähäksi aikaa, mutta häntä ei kuulunut. Häntä ei ole siellä, ja epäilen, ettei hän ikinä mene sinne. Harvat miehet haluaisivat viipyä kauan niin vastenmielisessä paikassa."
"Eikö sinua ahdistettu?" tiedusti E-Thas. "Etkö kuullut ulinaa ja parkumista?"
"Kuulin kauheita ääniä ja näin aavehaamuja; mutta ne pakenivat minua, niin etten päässyt käsiksi ainoaankaan, ja katselin O-Main kasvoja enkä ole mielipuoli. Vieläpä lepäsin samassa huoneessa hänen ruumiinsa vieressä."
Huoneen kaukaisessa nurkassa piilotti kumarainen ja ryppyinen vanhus hymynsä väkevällä juomalla täytetyn kultaisen pikarin taakse.
"Hei! Nyt ryypätään!" huusi O-Tar ja tavoitti tikariaan, jonka nupilla hän tavallisesti löi kelloa, jolla orjia kutsuttiin, mutta tikari ei ollut tupessa. O-Tar oli ymmällä. Hän oli varma, että se oli ollut paikallaan vähää ennen kuin hän astui O-Main huoneeseen, sillä hän oli visusti tunnustellut kaikkia aseitaan ollakseen varma siitä, ettei mikään niistä ollut poissa. Hän sieppasi sen sijasta pöytäkalustosta astian ja löi sillä kelloa, orjien saavuttua käskien heidän tuoda väkevintä juomaa O-Tarille ja hänen päälliköilleen. Ennen aamun sarastusta lähti juopuneiden huulilta paljon äänekkäitä ihailunvakuutuksia — jeddakin rohkeuden johdosta. Mutta jotkut olivat vieläkin synkän näköisiä.