"Epäilet kykyäni!" totesi Luud. Niin asianlaita olikin, vaikka tyttö oli sitä vain ajatellut — hän ei ollut sitä lausunut.
Luud meni huoneen toiseen päähän ja laskeutui pitkäkseen. Sitten hän irtaantui ruumiista ja ryömi lattian ylitse saman pyöreän aukon kohdalle, josta tyttö oli nähnyt hänen ilmestyvän silloin, kun hänet oli ensi kerran tuotu Luudin puheille. Sinne hän seisahtui ja suuntasi peloittavat silmänsä Taraan. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen katseensa tuntui tunkeutuvan suoraan tytön aivoihin. Tara tunsi melkein vastustamattoman voiman pakottavan häntä kaldanea kohti. Hän ponnisti sitä vastaan ja koetti kääntää silmänsä toisaalle, mutta ei voinut. Tuntui siltä kuin olisi kaamea lumousvoima sitonut hänen katseensa hänen edessään olevien isojen aivojen kiiluviin, luomettomiin silmiin. Hitaasti, rimpuillen joka askeleella tuskaisesti vastaan, hän siirtyi kammottavaa hirviötä kohti. Hän koetti huutaa kovasti herättääkseen puutuneet sielunkykynsä, mutta hänen huuliltaan ei päässyt ääntäkään. Jos nuo silmät kääntyisivät toisaalle vain hetkeksikään, niin silloin hän, sen hän tunsi, saisi takaisin kyvyn ohjata itse askeleensa. Mutta silmien katse ei kertaakaan siirtynyt pois hänestä. Se vain tuntui uppoavan yhä syvemmälle häneen, imien itseensä hänen hermostonsa hallinnan viimeisetkin rippeet.
Hänen lähestyessään päätä se peräytyi verkalleen hämähäkinjaloillaan. Hän pani merkille, että sen sakset huojuivat hitaasti edestakaisin, kun se peräytyi, yhtenään peräytyi seinässä olevaan pyöreään aukkoon. Täytyikö hänen seurata sitä sinnekin? Mikä uusi ja nimetön kauhu piili tuolla salakammiossa? Ei! Hän ei tekisi sitä. Mutta ennen kuin hän ehti seinäviereen, huomasi hän olevansa nelin kontin ja ryömivänsä suoraan reikään, josta silmät yhäti tuijottivat häneen. Aukon suulla hän ponnisti vielä viimeisen kerran sankarillisesti, jännittäytyen häntä eteenpäin vetävää voimaa vastaan; mutta lopulta hän sortui. Päästäen ähkäisyn, jota seurasi nyyhkytys, Heliumin Tara meni aukosta sen takana olevaan huoneeseen.
Aukko oli parhaiksi niin laaja, että hän mahtui siitä sisälle. Sen toisella puolen hän havaitsi joutuneensa pieneen kammioon. Hänen edessään kyykötti Luud. Vastaisen seinän vieressä loikoi kookas, kaunis, miespuolinen rykor, jonka yllä ei ollut lainkaan hihnoja.
"Nyt näet", virkkoi Luud, "kuinka turhaa sinun on niskuroida."
Sanat tuntuivat hetkiseksi laukaisseen häntä sitoneen lumouksen.
Nopeasti hän käänsi silmänsä toisaalle.
"Katso minua silmiin!" komensi Luud.
Heliumin Tara piti katseensa poispäin suunnattuna. Hän tunsi saaneensa uutta voimaa tahi ainakin kaldanen häneen kohdistaman vallan heikentyneen. Oliko hän sattumalta saanut selville salaisuuden, jonka avulla tuo olento pystyi niin kammottavasti hallitsemaan hänen tahtoaan? Hän ei rohjennut toivoa. Katse toisaalle käännettynä hän pyörähti samaan aukkoon päin, josta nuo inhoittavat silmät olivat vetäneet hänet perässään. Uudelleen Luud komensi häntä pysähtymään, mutta ääni yksin ei lainkaan tehonnut häneen. Se ei vaikuttanut samoin kuin silmät. Hän kuuli Luudin viheltävän ja arvasi hänen kutsuvan apua. Mutta koska hän ei uskaltanut katsoa sinnepäin, ei hän nähnyt kaldanen kääntyvän ja tähtäävän katseensa peräseinän vieressä viruvaan kookkaaseen, päättömään ruumiiseen.
Tyttö oli vieläkin hiukan olennon vaikutuksen lumoissa — hänen sielunkykynsä eivät vielä olleet täysin ja riippumattomasti hänen omassa vallassaan. Hän liikkui kuin kamalan painajaisen vaivaamana — se kävi hitaasti, tuskallisesti, ikäänkuin jokaista jäsentä olisi estänyt raskas paino tahi kuin hän olisi raahannut ruumistaan tahmeassa nesteessä. Aukko oli lähellä, oi, niin lähellä, mutta ponnistelipa hän kuinka hyvänsä, hän ei sittenkään tuntunut huomattavasti etenevän sitä kohti.
Hänen takanaan ryömi isojen aivojen ilkeän voiman kannustama, päätön vartalo nelin kontin häneen päin. Vihdoinkin hän oli aukolla. Jokin ääni kuiskasi hänelle, että kun hän vain pääsisi sen toiselle puolelle, olisi kaldanen mahti murrettu. Hän oli jo melkein ennättänyt viereiseen huoneeseen, kun hän tunsi vankan kouran puristuvan nilkkansa ympärille. Rykor oli ojentanut kätensä ja tarttunut häneen, ja vaikka hän rimpuilikin vastaan, kiskoi se hänet takaisin toiseen kammioon Luudin luokse. Se piti häntä tiukasti kiinni, veti hänet lähelle itseään ja alkoi sitten hänen kauhukseen hyväillä häntä.