Orjatyttö naurahti hilpeästi. "Tietäväthän kaikki, että hän palvoo sinua", hän vastasi.
"Minä en sitä tiedä", virkkoi emäntä. "Hän on veljeni Carthorisin ystävä ja on niin ollen täällä paljon, mutta ei minua nähdäkseen. Hänen ja Carthorisin välinen ystävyys se tuo hänet niin usein isäni palatsiin."
"Mutta Carthorishan on metsästämässä pohjoisessa Okarin jeddakin Talun seurassa", muistutti Uthia.
"Kylpyni, Uthia!" kivahti Heliumin Tara. "Kielesi syöksee sinut vielä onnettomuuteen."
"Kylpy on valmis, Heliumin Tara", vastasi tyttö silmissään vielä iloinen tuike, sillä hän tiesi hyvin, ettei suuttumus saattanut syrjäyttää prinsessan sydämestä hänen orjatarta kohtaan tuntemaansa kiintymystä. Hän avasi oven ja meni sotavaltiaan tyttären edellä viereiseen huoneeseen, jossa kylpy oli valmiina — marmorinen allas, joka oli täynnä välkkyvää, hyvätuoksuista vettä. Sen ympärillä ja kahden puolen veteen vieviä marmoriportaita oli kultaketju, joka oli kiinnitetty kultaisiin tukipylväisiin. Lasisesta kattokuvusta pääsi sisälle päivänvalo, luoden kirkasta hohdetta kiilloitetuille, valkoisille marmoriseinille ja huoneen ympäri ulottuvaan, leveään, kultaupotuksiseen kuvasarjaan, joka sovinnaiseen tapaan esitti kylpijöitä ja kaloja.
Heliumin Tara irroitti vaipan ympäriltään ja antoi sen orjattarelleen. Hän laskeutui verkkaisesti portaita myöten veteen, koettaen sen lämpöä jalallaan, jonka muotoa ahtaat kengät ja korkeat korot eivät olleet turmelleet; se oli viehättävä jalka, sellainen, jollaiseksi Jumala jalat aikoi, mutta jollaisia ne harvoin ovat. Vesi oli hänen mieleistään, ja hän uiskenteli keveän vaivattomasti altaassa. Hän ui pehmeän sulavasti kuin hylje, milloin kelluen pinnalla, milloin sukeltaen veteen, norjien lihasten pannessa kuulakan ihon aaltomaiseen liikkeeseen — se oli sanatonta laulua terveydestä, riemusta ja viehkeydestä. Sitten hän nousi vedestä ja jättäytyi orjattaren hoitoon. Tämä hieroi emäntäänsä hyvähajuisella, puolittain nestemäisellä, kultaisessa uurnassa säilytetyllä aineella, kunnes hohtava iho oli vaahtoisen kuohun peitossa; sitten nopea sukellus altaaseen, kuivaaminen pehmeillä liinoilla, ja kylpy oli suoritettu. Tämä yksinkertaisen hieno kylpeminen oli kuvaava piirre prinsessan elämässä — ei tarpeettomia orjasaattueita, ei komeilua eikä turhia menoja, joihin olisi kulunut kalliita hetkiä. Vielä puoli tuntia, ja hänen tukkansa oli kuivattu ja koottu hänen asemaansa vastaavaksi, omituiseksi, mutta pukevaksi laitteeksi, kultakorujen ja jalokivien peittämä nahkahihnoitus oli sovitettu hänen ylleen, ja hän oli valmis astumaan sotavaltiaan palatsiin päiväkutsuille saapuneiden vieraiden seuraan.
Hänen poistuessaan huoneistostaan mennäkseen puistoon, johon vieraat parhaillaan kokoontuivat, lähti häntä muutamien askelten päässä seuraamaan kaksi soturia, joiden hihnoituksissa oli Heliumin prinssin suvun vaakunamerkit — juroina muistuttajina siitä, että salamurhaajan tikaria ei saa milloinkaan unohtaa Barsoomissa, jossa se jossakin määrin on vastapainoa ihmisten pitkäikäisyydelle ja jossa arvion mukaan on luonnollisesti kuolleiden keski-ikä kokonaista tuhat vuotta.
Heidän saapuessaan likemmäksi puutarhan sisäänkäytävää lähestyi heitä toiselta suunnalta samasta laajasta palatsista toinen nainen, jolla oli samanlainen vartiosto. Hänen tullessaan lähemmäksi kääntyi Heliumin Tara häneen päin, hymyillen ja iloisesti tervehtien, samalla kun hänen vahtisoturinsa polvistuivat ja painoivat päänsä kumaraan, mielellään ja vapaaehtoisesti osoittaen siten kunnioitusta koko Heliumin rakastamalle olennolle. Tällä tavoin ja yksinomaan oman sydämensä pakotuksesta Heliumin soturit aina tervehtivät Dejah Thorisia, jonka kuolematon kauneus oli useammin kuin kerran syössyt heidät veriseen sotaan Barsoomin muita kansoja vastaan. Niin suuresti rakasti Heliumin kansa John Carterin puolisoa, että se lähenteli palvontaa, ikäänkuin hän olisi todella ollut jumalatar, kuten hän näytti olevan.
Äiti ja tytär vaihtoivat barsoomilaisten miellyttävän tervehdyksen "kaor" ja suutelivat toisiaan. Sitten he yhdessä astuivat puutarhaan, jossa vieraat olivat. Jättiläiskokoinen soturi tempasi lyhyen miekkansa ja löi sen lappeella metallista kilpeään, niin että pronssin helähdys kajahti naurua ja puhelua voimakkaampana.
"Prinsessa tulee! Dejah Thoris!" hän huusi. "Prinsessa tulee! Heliumin Tara!" Sillä tavoin aina ilmoitetaan kuninkaallisten henkilöiden saapuminen. Vieraat nousivat Pystyyn; molemmat naiset taivuttivat päätään; henkivartijat vetäytyivät syrjään sisäänkäytävän kahden puolen; joukko ylimyksiä astui esiin lausuakseen naisille kunnianosoituksensa; nauru ja puhelu pääsivät jälleen valloilleen, samalla kun Dejah Thoris ja hänen tyttärensä liikkuivat luonnollisesti ja ylvästelemättä vieraittensa seassa. Ei näkynyt jälkeäkään arvoeroituksista, vaikka saapuvilla oli jeddakeja ja useita tavallisia sotureita, joiden ainoana aateluutena olivat uljaat teot ja ylevä isänmaanrakkaus. Sellaista on Marsissa, jossa ihmisiä arvioidaan omien ansioittensa pikemminkin kuin esi-isiensä saavutusten mukaan, vaikka sukuylpeys siellä onkin voimakas.