Heliumin Tara antoi katseensa hitaasti lipua vierastungoksessa, kunnes se vihdoin pysähtyi hänen etsimäänsä henkilöön. Johtuiko hänen otsansa vähäinen rypistyminen hänen katsettaan kohdanneen näyn herättämästä harmista vai huikaisivatko keskipäivän auringon kirkkaat säteet hänen silmiään? Kukapa voisi sen sanoa! Hänet oli kasvatettu uskomaan, että hänestä vastaisuudessa tulisi isänsä parhaan ystävän pojan Djor Kantosin puoliso. Kantos Kanin ja sotavaltiaan yhteinen hartain toive oli ollut, että niin kävisi, ja Heliumin Tara oli pitänyt sitä melkeinpä tapahtuneena tosiasiana. Djor Kantos oli tuntunut ajattelevan siitä samalla tavoin. Ohimennen siitä mainitessaan he olivat puhuneet siitä kuten ainakin itsestään selvästä tapahtumasta, joka sattuisi joskus epämääräisessä tulevaisuudessa samoin kuten esimerkiksi Djor Kantosin yleneminen laivastossa, jossa hän nyt palveli padwarina, tahi Taran isoisän, Heliumin jeddakin Tardos Morsin hovin vakiintuneet tehtävät taikka kuolema. He eivät olleet koskaan puhuneet rakkaudesta, ja se oli pannut Heliumin Taran ymmälle niinä harvoina kertoina, jolloin hän sitä ajatteli, sillä hän tiesi rakkausasioiden suuressa määrin kiinnittävän avioliittoon aikovien mieltä, ja naisena hän oli kovin utelias, aprikoiden, millaistahan se rakkaus lienee. Hän piti hyvin paljon Djor Kantosista ja tiesi tämän puolestaan pitävän hänestä kovasti. He olivat mielellään toistensa seurassa, sillä heitä miellyttivät samat asiat, samat ihmiset ja samat kirjat, ja heidän tanssinsa ei tuottanut nautintoa ainoastaan heille, vaan myöskin katselijoille. Hän ei voinut kuvitellakaan haluavansa avioliittoon kenenkään muun kuin Djor Kantosin kanssa.
Niinpä ehkä vain aurinko saikin hänen otsansa vetäytymään hyvin vähäisiin ryppyihin samalla hetkellä, kun hän huomasi Djor Kantosin, joka istui vakavasti keskustelemassa Hastorin jedin tyttären Olvia Marthisin kanssa. Djor Kantosin velvollisuus oli heti saapua tervehtimään Dejah Thorisia ja Heliumin Taraa; mutta hän ei tehnyt sitä ja pian sotavaltiaan tytär rypisti todella otsaansa. Hän katsoi Olvia Marthisia pitkään, ja vaikka hän oli nähnyt tytön usein ennen ja tunsi hänet hyvin, katseli hän nyt vierasta uusin silmin ja pani nähtävästi ensimmäisen kerran merkille, että Hastorin neito oli huomattavan kaunis jopa noiden muiden Heliumin kauniiden naisten joukossa. Heliumin Tara kävi levottomaksi. Hän koetti eritellä tunteitaan, mutta se oli vaikeata. Olvia Marthis oli hänen ystävänsä — hän piti Olviasta hyvin paljon eikä ollut lainkaan suuttunut häneen. Oliko hän sitten vihainen Djor Kantosille? Ei; lopulta hän päätteli, ettei hän ollut. Hän tunsikin vain siis kummastusta sen tähden, että Djor Kantosin mieltä saattoi joku toinen kiinnittää enemmän kuin hän itse. Hän oli lähtemäisillään puutarhan poikki liittyäkseen hänen seuraansa, mutta samassa hän kuuli takaansa isänsä äänen.
"Heliumin Tara!" kutsui John Carter ja tyttö pyörähti katsomaan sinne päin. Sotavaltias lähestyi häntä seurassaan outo soturi, jonka hihnoituksen ja metallivarustusten vaakunamerkkejä hän ei tuntenut. Jopa Heliumin miesten ja kaukaisista valtakunnista saapuneiden vieraiden uhkeiden tamineiden joukossa pisti tämän muukalaisen barbaarisen loistava asu silmään. Hänen nahkahihnansa samoin kuin hänen miekkojensa tupet ja pitkän marsilaisen pistoolinsa kotelo olivat kokonaan upeilla, säihkyvillä timanttiupotuksilla varustettujen platinakoristusten peitossa. Kun hän suuren sotavaltiaan rinnalla asteli auringonpaisteisessa puutarhassa lukemattomista jalokivistä heijastuvien säteiden verhotessa hänet valokehään, muistutti hänen ylevä olemuksensa jumalallista ilmestystä.
"Heliumin Tara, tuon luoksesi Gatholin jedin Gahanin", lausui John
Carter, noudattaen Barsoomin yksinkertaista esittelemistapaa.
"Kaor, Gahan, Gatholin jed!" vastasi Heliumin Tara.
"Miekkani on jalkasi juuressa, Heliumin Tara", virkkoi nuori päällikkö.
Sotavaltias jätti heidät kahden, ja he istuutuivat ersitepenkille rehevän sorapus-puun juurelle.
"Kaukainen Gathol", äänsi tyttö haaveksien. "Mielessäni olen aina liittänyt siihen salaperäisyyttä, romanttisuutta ja muinaisaikojen puolittain unohdettuja tietoja. En voi ajatella, että Gathol on olemassa vielä nykyaikana, mikä kenties johtuu siitä, etten koskaan ennen ole tavannut ainoatakaan gatholilaista."
"Ja ehkä myöskin siitä, että Heliumin ja Gatholin välimatka on niin pitkä ja pieni, vapaa synnyinkaupunkini, joka varsin hyvin saattaisi kadota johonkin mahtavaan Heliumin nurkkaan, on verrattain vähämerkityksinen", lisäsi Gahan. "Mutta jos meiltä puuttuukin valtaa, olemme sensijaan ylpeitä", hän jatkoi nauraen. "Uskomme olevamme Barsoomin vanhimman nykyisin asutun kaupungin kansalaisia. Se on yksi niitä harvoja, jotka ovat säilyttäneet vapautensa; ja se on jaksanut suojella riippumattomuuttaan siitä huolimatta, että ikivanhat timanttikaivoksemme ovat tuottavimmat, mitä tunnetaan, ja päinvastoin kuin jotensakin kaikki muut jalokivikentät näyttävät vieläkin yhtä tyhjentymättömiltä kuin konsanaan."
"Kerro minulle Gatholista!" kehoitti tyttö. "Yksin se ajatuskin saa mielenkiintoni vireille." Eivätkä nuoren jedin komeat kasvot todennäköisesti lainkaan vähentäneet kaukaisen Gatholin lumousvoimaa.