Gahan pyörtyi, hänen sormensa irtaantuivat köysistä, ja hän suistui kuolevan Marsin ohuen ilman läpi maata kohti, joka oli lähes tuhannen metrin päässä hänen allaan, samalla kun keinuvan "Vanatorin" kannella hänen uskolliset soturinsa pitelivät kiinni tukihihnoistaan aavistamatta rakastetun johtajansa kohtaloa. Ja vasta yli tunnin kuluttua, myrskyn tuntuvasti tyynnyttyä, he oivalsivat menettäneensä hänet ja saivat tiedon hänen uhrautuvasta sankariteostaan, joka oli koitunut hänen tuhokseen. Nyt oli "Vanator" pystyssä voimakkaan, mutta tasaisen tuulen ajaessa sitä eteenpäin. Soturit olivat irroittaneet kiinnityshihnansa, ja päällystö otti selkoa vahingoista ja vaurioista. Äkkiä kuului laivan ulkopuolelta heikkoa huutoa, ja kannellaolijain huomio kiintyi aluksen alapuolella köysistössä riippuvaan mieheen. Voimakkain käsin hänet hinattiin alukseen, ja vasta sitten sai "Vanatorin" miehistö tiedon jedinsä sankaruudesta ja lopusta. He saattoivat vain hyvin epämääräisesti arvioida, kuinka pitkän matkan he olivat kiitäneet hänen putoamisensa jälkeen, eivätkä myöskään kyenneet palaamaan etsiäkseen häntä, koska heidän laivansa oli kelvottomassa kunnossa.
Entä Gahan, Gatholin jed — miten oli hänen käynyt? Hän putosi kuin kivi noin kolmesataa metriä, mutta sitten kietaisi myrsky hänet jättiläisotteeseensa ja kantoi häntä jälleen ylöspäin. Ikäänkuin vihurin kiidättämä paperipala hän leijaili ilmassa tuulen leikkileluna. Se pyöritteli häntä sinne tänne, milloin nostaen, milloin laskien; mutta luonnonvoimien jokaisen puuskan jälkeen hän oli aina lähempänä maata. Hirmumyrskyn oikut ovat niissä sääntönä, sillä sellaiset myrskyt itsekin ovat luonnon oikkuja. Ne kiskovat jättiläispuita juurineen ja pirstovat niitä, mutta samalla kertaa ne kuljettavat hentoja lapsia kilometrien päähän ja laskevat ne vahingoittumattomina maahan.
Ja niin kävi Gatholin Gahanillekin. Hän oli joka hetki, odottanut paiskautuvansa kuoliaaksi maahan, mutta huomasikin äkkiä keveästi tupsahtaneensa kuivuneen merenpohjan pehmeälle, keltaiselle sammalelle, saamatta järkyttävästä seikkailusta sen pahempaa vammaa kuin vähäisen kuhmun otsaansa, johon metallikoukku oli osunut. Voiden tuskin uskoa, että kohtalo oli ollut hänelle niin lempeä, jed nousi hitaasti pystyyn ikäänkuin olisi ollut enemmän kuin puolittain varma siitä, että hänen luunsa olivat katkenneet ja murtuneet eivätkä voisi kannattaa hänen painoaan. Mutta hän oli vahingoittumaton. Hän silmäili ympärilleen, koettaen turhaan saada selville, mihin oli joutunut Ilma oli täynnä lentävää pölyä ja sirpaleita. Aurinkoa ei näkynyt. Hän näki vain muutamien kymmenien metrien laajuudelta ympärillään keltaista sammalta ja tomun täyttämää ilmaa. Parin sadan metrin päässä hänestä millä suunnalla tahansa saattoivat kohota jonkun suurkaupungin muurit, eikä hänellä olisi ollut siitä aavistustakaan. Hänen oli hyödytöntä lähteä liikkeelle, ennen kuin ilma kirkastuisi, koska hän ei tietäisi, mihin suuntaan olisi menossa. Niinpä hän oikaisihe sammalelle odottamaan, miettien, miten hänen sotureilleen ja laivalleen oli käynyt, paljoakaan ajattelematta omaa tukalaa asemaansa. Hänen hihnoitukseensa kiinnitettyinä olivat hänen miekkansa, pistoolinsa ja tikarinsa, ja repussaan hänellä oli pieni määrä tiivistettyä muonaa, joka on osana Barsoomin soturien varuksissa. Kun hänellä oli nämä välineet harjaantuneiden lihasten, uljaan rohkeuden ja lannistumattoman mielen lisäksi, oli hän valmis voittamaan kaikki häntä odottavat vastoinkäymiset pyrkiessään Gatholiin, jonka suunnasta ja etäisyydestä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tuuli tyyntyi nopeasti, ja samaa mukaa hälveni pöly, joka pimitti maiseman. Hän oli varma siitä, että myrsky oli ohitse, mutta häntä harmitti näköpiirin suppeudesta aiheutunut pakollinen toimettomuus. Mutta ilma ei sanottavasti seestynyt ennen yön tuloa, joten hänen oli pakko odottaa uutta päivää samalla paikalla, johon myrsky oli hänet laskenut. Kun hänellä ei ollut vuodevaippoja eikä -turkiksia, ei hänen yönsä ollut lähimainkaan mukava, ja sekaantumattomin huojennuksen tuntein hän näki äkkiä valkenevan aamun sarastavan. Ilma oli nyt kirkas, ja uuden päivän valossa hän näki joka taholle ympärilleen leviävän aaltoilevan tasangon, samalla kun luoteisessa epäselvästi häämöitti matalien kumpujen ääriviivoja. Gatholin kaakkoispuolella oli sellainen seutu, ja kun Gahan myrskyn suunnan ja nopeuden nojalla otaksui sen tuoneen hänet sen seudun läheisyyteen, oletti hän Gatholin olevan nyt näkemäinsä kukkuloiden takana, vaikka se todellisuudessa oli kaukana koillisessa.
Gahan sai kävellä tasankoa myöten kaksi päivää, ennen kuin saapui kukkuloille, joiden laelta hän toivoi näkevänsä oman maansa. Mutta siellä häntä kohtasi pettymys. Hänen edessään levisi toinen tasanko, vieläkin laajempi kuin se, jonka ylitse hän oli juuri tullut, ja sen takana taaskin kukkuloita. Yhdessä olennaisessa suhteessa tämä tasanko erosi siitä, joka oli jäänyt hänen taakseen: siinä oli siellä täällä yksinäisiä kumpuja, Mutta varmana siitä, että Gathol oli jossakin sillä suunnalla, johon hän oli lähtenyt, hän laskeutui laaksoon ja suuntasi askeleensa luoteiseen päin.
Viikkokausia Gatholin Gahan samosi laaksojen poikki ja kumpujen ylitse, etsien jotakin tuttua maamerkkiä, joka opastaisi hänet kotimaahansa, mutta jokaisen uuden harjanteen laella avautui hänelle aina uusi, outo näköala. Hän näki eläimiä vain vähän eikä ihmisiä ollenkaan, ja alkoi vihdoin uskoa joutuneensa siihen muinaisen Barsoomin taruihin kiedottuun osaan, joka oli vanhojen jumaliensa kirouksessa — aikoinaan rikkaaseen ja hedelmälliseen maahan, jonka kansa ylpeydessään ja röyhkeydessään oli kieltänyt jumalansa ja rangaistukseksi siitä kuollut sukupuuttoon.
Mutta eräänä päivänä hän sitten noustuaan matalille kummuille näki edessään asutun laakson, jossa oli puita, viljeltyjä vainioita ja kivimuurien ympäröimiä, omituisen muotoisia torneja. Pelloilla oli työssä ihmisiä, mutta hän ei rientänyt heitä tervehtimään. Sitä ennen hänen oli saatava heistä enemmän selkoa ja tiedettävä, saattoiko heidän olettaa olevan ystäviä vaiko vihamiehiä. Piiloisan pensaston suojassa hän ryömi edulliselle tähystyskohdalle kauemmaksi laaksoon pistäytyvälle kummulle ja jäi sinne vatsalleen makaamaan tarkkaillen lähinnä häntä työskenteleviä ihmisiä. He olivat vieläkin kaukana hänestä, eikä hän eroittanut heitä oikein hyvin, mutta heissä oli jotakin sellaista, mikä hipoi luonnottomuutta. Heidän päänsä näyttivät suhteettomilta — ruumiiseen verrattuina liian isoilta. Hän makasi pitkän aikaa tähystämässä, ja yhä varmemmaksi syöpyi häneen vakaumus, etteivät nuo olennot olleet samanlaisia kuin hän ja että olisi ajattelematonta uskaltautua heidän sekaansa. Äkkiä hän näki, että lähimmän muurin portista ilmestyi pari, joka sitten verkkaisesti lähestyi likinnä hänen piilokumpuaan työskentelevää seuruetta. Hän huomasi heti, että toinen heistä oli erilainen kuin kaikki muut. Niinkin pitkän matkan päässä Gahan havaitsi, että hänen päänsä oli pienempi, ja parin lähestyessä kävi yhä varmemmaksi, että hänen hihnoituksensa oli toisenlainen kuin hänen kumppaninsa ja maata muokkaavien olentojen. Pari pysähtyi usein nähtävästi väitellen, ikäänkuin toinen olisi tahtonut edetä siihen suuntaan, johon he tulivat, toisen taas estellessä. Mutta joka kerta sai pienempi toisen vastahakoisesti suostumaan, ja niin he etenivät yhä kauemmaksi portista, josta olivat tulleet, ja joutuivat yhä likemmäksi niitä työntekijöitä, jotka ahersivat lähinnä Gatholin Gahanin tarkkailukukkulaa. Äkkiä sitten pienempi olento iski kumppaniaan päähän. Kauhistuksekseen Gahan näki viimemainitun pään putoavan maahan; ruumis huojui ja kellahti kumoon. Gahan nousi puolittain pystyyn piilopaikastaan nähdäkseen paremmin, mitä laaksossa tapahtui. Olento, joka oli kaatanut seuralaisensa, riensi rajusti sitä kumpua kohti, jolla hän piileksi, ja väisti häntä tavoittavaa työläistä. Gahan toivoi pakenijan saavuttavan vapautensa, vaikka hän ei osannut selittää, mistä se toivo johtui; lähempää katsottuna pakenija kuitenkin näytti joka suhteessa olevan samanrotuinen kuin hän itse. Mutta sitten karkulainen kompastui, lennähti pitkälleen, ja heti olivat takaa-ajajat hänen kimpussaan. Samassa Gahanin katse jälleen osui pakenijan kaatamaan olentoon. Mitä kauhistusta hän nyt näkikään? Vai tekivätkö hänen silmänsä hänelle kaamean kepposen? Ei; vaikka se oli mahdotonta, oli se totta sittenkin — pää siirtyi hitaasti vartalon luokse. Se sijoittui olkapäille, ruumis nousi, ja näköjään aivan vahingoittumattomana olento juoksi vikkelästi onnettoman vangin luokse, jota hänen kumppaninsa parhaillaan kiskoivat pystyyn.
Tähyilijä näki olennon tarttuvan vankinsa käsivarteen ja saattoi niinkin pitkän välimatkan päästä eroittaa, että viimemainitun ryhdistä kuvastui lamaannusta ja äärimmäistä toivottomuutta, ja hän oli myöskin melkein varma siitä, että vanki oli nainen, kenties hänen oman rotunsa jäsen, punainen marsilainen. Jos hän saisi siitä varmuuden, olisi hänen koetettava jollakin tavoin pelastaa onneton, vaikka hänen eriskummaisen maailmansa tavat velvoittivatkin häntä siihen vain siinä tapauksessa, että nainen oli hänen oma kansalaisensa. Mutta hän ei ollut siitä varma. Mahdollisesti ei nainen ollut lainkaan punainen marsilainen, tahi jos olikin, saattoi hän yhtä hyvin olla kotoisin jostakin vihollismaasta kuin Gatholista. Gahanin ensimmäinen velvollisuus oli palata oman kansansa keskuuteen, pannen itsensä mahdollisimman vähän vaaraan, ja vaikka seikkailun halu kiihoitti hänen mieltään, torjui hän houkutuksen ja käänsi huokaisten selkänsä kauniille, rauhaiselle laaksolle, johon hän aikoi mennä, sillä hän mieli jatkaa matkaansa sen itäliepeen poikki etsiäkseen Gatholia sen toiselta puolelta.
Gatholin Gahanin astellessa Bantoomia etelässä ja idässä rajoittavien kumpujen eteläisiä rinteitä kiintyi hänen huomionsa jonkun matkan päässä oikealla kasvavaan vähäiseen puuryhmään. Alhaalla oleva aurinko loi pitkiä varjoja. Pian olisi ilta käsissä. Puut olivat syrjässä hänen valitsemaltaan polulta, eikä häntä suinkaan haluttanut poiketa suunnastaan; mutta katsastaessaan taaskin sinne päin hän alkoi empiä. Siellä oli jotakin muutakin kuin puunrunkoja ja pensaita. Sieltä häämötti tuttuviivainen ihmiskätten työ. Gahan seisahtui ja tähysti tarkasti esinettä, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Ei; hän oli varmasti erehtynyt — puiden oksat ja matala pensas olivat näyttäneet luonnottomilta vaakasuoraan paistavan, laskevan auringon valossa. Hän kääntyi jatkamaan matkansa. Mutta kun hän vielä kerran vilkaisi tuohon mieltänsä kiinnittäneeseen esineeseen päin, osui hänen silmiinsä puiden seassa välkkyvästä kirkkaasta täplästä heijastunut auringon säde.
Gahan pudisti päätään ja meni ripeästi salaperäistä puuryhmää kohti, päättäen ratkaista sen arvoituksen. Kiiltävä kohta houkutteli yhäti häntä luokseen, ja hänen ehdittyään lähelle sitä hänen silmänsä menivät levälleen kummastuksesta, sillä se oli kuin olikin pienen lentokoneen jalokiviupotuksinen keulavaakuna. Käsi lyhyen miekkansa kahvassa Gahan tunkeutui äänettömästi eteenpäin, mutta aluksen likelle tultuaan hän havaitsi, että pelko oli aiheeton, sillä ihmisiä ei ollut läheisyydessä. Sitten hän alkoi tarkastaa vaakunaa. Kun sen merkitys selvisi hänelle, kalpeni hän ja hänen sydäntään kouristi: siinä oli Barsoomin sotavaltiaan suvun vaakuna. Samassa hän muisti lamaantuneen vangin, joka oli viety takaisin vankilaansa kumpujen takaisessa laaksossa. Heliumin Tara! Ja Gahan oli ollut niin vähällä jättää hänet oman onnensa nojaan. Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen otsalleen.
Tämän hylätyn aluksen hätäinen tarkastus selvitti nuorelle jedille koko surullisen tarinan. Sama myrsky, joka oli koitunut hänen tuhokseen, oli ajanut Heliumin Taran tähän kaukaiseen maahan. Hän oli epäilemättä laskeutunut täällä maahan, toivoen saavansa ravintoa ja vettä, koska hän ei potkurittomalla koneellaan voinut mitenkään päästä synnyinmaahansa eikä mihinkään ystävälliseen seutuun muutoin kuin perin suotuisan kohtalon oikun avulla. Lentokone näytti vahingoittumattomalta; vain potkuri oli poissa, ja se seikka, että se oli huolellisesti sidottu puuryhmän suojaan, osoitti tytön aikoneen palata sen luokse, kun taas sen kannelle kerrostunut pöly ja varisseet lehdet ilmaisivat hänen laskeutuneen maahan useita päiviä, jopa viikkoja sitten. Nämä piirteet olivat mykän kaunopuheisia todistuksia siitä, että Heliumin Tara oli vankina ja että hän oli juuri sama vanki, jonka rohkean karkaamisyrityksen Gahan oli äsken nähnyt. Siitä ei jedillä ollut pienintäkään epäilystä.