Turan kohautti leveitä hartioitaan. "Tähdistä näen, että ajaudumme koilliseen", hän vastasi, "mutta missä olemme ja mitä on edessämme, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Viikko sitten olisin voinut vannoa tietäväni, mitä oli kunkin harjanteen takana, jota lähestyin, mutta nyt tunnustan perin nöyrästi, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mitä on kilometrin päässä millään suunnalla. Heliumin Tara, olen eksyksissä enkä osaa ilmoittaa sinulle muuta."
Hän hymyili, ja tyttö hymyili vastaan. Taran kasvoilla oli hieman ymmälle joutuneen ilme — miehen hymyssä oli jotakin kiusoittavan tuttua. Hän oli tavannut useita panthaneja — he tulivat ja menivät, liikkuen aina siellä, missä taisteltiin — mutta tätä hän ei jaksanut muistaa.
"Mistä maasta olet kotoisin, Turan?" hän kysyi äkkiä.
"Etkö tiedä, Heliumin Tara", vastasi mies, "ettei panthanilla ole isänmaata? Tänään hän taistelee yhden, huomenna toisen lipun alla."
"Mutta täytyyhän sinun olla jonkun maan alamainen, kun et ole taistelemassa", intti Tara. "Mitä lippua pidät nyt sitten omanasi?"
Turan nousi ja kumarsi hänelle syvään. "Jos olen kelvollinen, palvelen sotavaltiaan tytärtä nyt — ja aina."
Tara ojensi hoikan, ruskean kätensä ja kosketti hänen käsivarttaan. "Palvelustarjouksesi on hyväksytty", hän virkkoi, "ja jos vielä kerran pääsemme Heliumiin, niin lupaan, että palkkiosi tyydyttää kaikki sydämesi toiveet."
"Palvelen sinua uskollisesti sen palkkion toivossa", vastasi Turan. Tara ei kuitenkaan aavistanut, mitä hänen mielessään oli, vaan pikemminkin luuli häntä ahneeksi. Sillä mistäpä sotavaltiaan kopea tytär olisi arvannut yksinkertaisen panthanin tavoittelevan hänen kättään ja sydäntään?
Päivän koittaessa he liikkuivat ripeätä vauhtia oudon maiseman kohdalla. Tuuli oli yön aikana yltynyt ja kantanut heidät kauaksi Bantoomista. Heidän allaan oleva maisema oli epätasainen ja karu. Vettä ei ollut näkyvissä, maanpintaa halkoivat syvä rotkot, ja kasvullisuus oli perin niukkaa. He eivät nähneet ainoatakaan eläintä, ja kaikesta päättäen seutu ei kyennyt elättämään elollisia olentoja. Kaksi päivää he ajelehtivat tämän peloittavan erämaan kohdalla. Heillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, ja he kärsivät siitä ankarasti. Ghek oli toistaiseksi irtautunut rykoristaan sidottuaan sen ensin Turanin avulla vankasti kanteen. Kuta vähemmän hän sitä käyttäisi, sitä vähemmän sen elinvoimat kuluisivat. Nyt siinä alkoi jo näkyä ravinnon puutteen vaikutuksia. Ghek ryömi aluksessa jättimäisen hämähäkin tavoin — kavuten laidan ylitse, pohjan alitse ja vastaiselta laidalta takaisin kannelle. Hän näytti olevan kuin kotonaan joka paikassa. Mutta hänen kumppaneillaan oli ahtaat olot, sillä yhden hengen lentokoneen kansi ei ole aiottu kolmea varten.
Turan silmäili aina eteenpäin, tähyillen vettä. Heidän täytyi saada vettä tahi tavata niitä vettä antavia kasveja, jotka tekevät elämän mahdolliseksi Marsin monilla kuivilta näyttävillä alueilla. Mutta kahteen päivään he eivät kohdanneet kumpaakaan, ja nyt yllätti heidät kolmas yö. Tyttö ei valittanut, mutta Turan tiesi hänen varmasti kärsivän, ja hänen sydämensä oli raskas. Vähimmin kärsi Ghek, joka selitti hänen kaltaistensa olentojen tulevan pitkiä aikoja toimeen vedettä ja ruuatta. Turan melkein kirosi häntä nähdessään Heliumin Taran hitaasti kuihtuvan silmiensä edessä, samalla kun kammottavan näköinen kaldane näytti yhtä elinvoimalta kuin konsanaan.