He seurasivat rotkoa ylöspäin ja nousivat vihdoin selänteen laelle, josta he erinomaisesti näkivät lähinnä itseään olevan osan kaupunkia, pysyen samalla itse piilossa pensaikon takana. Ghek oli jälleen liittynyt rykoriinsa, joka oli pakollisesta paastosta kärsinyt vähemmän kuin Tara ja Turan.
Kaupunki oli nyt paljon lähempänä kuin heidän ensiksi havaitessaan sen, ja heti ensi silmäys osoitti, että se oli asuttu. Lippuja ja viirejä liehui useissa tangoissa. Heidän edessään olevan portin seudulla liikkui väkeä. Korkeilla, valkeilla muureilla asteli vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Korkeimpien rakennusten katoilla näkyi naisia tuulettamassa vuodesilkkejaän ja -turkiksiaan. Turan silmäili kaikkea äänettömänä jonkun aikaa.
"En tunne, mitä kansaa he ovat", hän puhkesi vihdoin puhumaan. "Minulla ei ole aavistustakaan, mikä kaupunki tämä on. Mutta se on ikivanha kaupunki. Sen väestöllä ei ole lentokoneita eikä tuliaseita. Sen täytyy olla todella vanha."
"Mistä tiedät, ettei kaupunkilaisilla ole niitä?" kysyi tyttö.
"Katoilla ei ole lentoasemia — tänne ei näy ainoatakaan sellaista; jos taas samalla tavoin katselisimme Heliumia, näkisimme niitä sadoittain. Eikä heillä ole tuliaseita, koska heidän turvalaitteensa on kaikki rakennettu puolustettaviksi keihäillä ja jousilla keihäs- ja nuolihyökkäyksiä vastaan. He ovat vanhanaikaista väkeä."
"Jos he ovat vanhanaikaisia, ovat he kenties ystävällisiä", lausui tyttö. "Kun lapsina tutustuimme taivaankappaleemme historiaan, saimmehan silloin tietää, että täällä aikoinaan asui ystävällistä, rauhaa rakastavaa kansaa."
"Mutta en usko heitä niin ikivanhoiksi", vastasi Turan nauraen. "On kulunut pitkiä ajanjaksoja siitä, kun barsoomilaiset rakastivat rauhaa."
"Isäni rakastaa rauhaa", huomautti Tara.
"Mutta sittenkin hän käy aina sotaa", sanoi mies.
Tyttö naurahti. "Mutta hän väittää pitävänsä rauhasta."