"Me kaikki pidämme rauhasta", vastasi Turan, "kunniakkaasta rauhasta", mutta naapurimme eivät salli meille sitä, ja siksi on meidän taisteltava.
"Ja kyetäkseen taistelemaan hyvin täytyy miesten rakastaa taistelua", lisäsi tyttö.
"Ja rakastaakseen taistelua heidän täytyy osata taistella", virkkoi Turan, "sillä kukaan ihminen ei tee mielellään semmoista, mitä hän ei osaa tehdä hyvin."
"Tahi minkä joku toinen osaa tehdä paremmin kuin hän."
"Ja niin ollen tulee aina olemaan sotia, ja ihmiset tulevat aina taistelemaan", päätti Turan, "sillä miehet, joilla on kuumaa verta suonissaan, tulevat aina harrastamaan sotataitoa."
"Olemme ratkaisseet suuren kysymyksen", sanoi tyttö hymyillen, "mutta vatsamme ovat vielä tyhjät."
"Panthanisi ei pidä huolta velvollisuuksistaan", vastasi Turan. "Mutta miten hän voisikaan, kun suuri palkkio aina on hänen silmiensä edessä!" Tyttö ei arvannut, kuinka kirjaimellisesti hän puhui. "Lähden liikkeelle", jatkoi mies, "anastamaan ruokaa ja juomaa noilta muinaisajan ihmisiltä."
"Älä!" huudahti Tara, laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä vielä! He surmaisivat sinut tahi ottaisivat sinut vangiksi. Olet uljas ja valtava panthan, mutta et kykene yksin voittamaan kokonaista kaupunkia."
Tara katsoi hymyillen häntä silmiin käsi yhä hänen käsivarrellaan. Veri suhisi kuumana Turanin suonissa. Hän olisi saattanut siepata tytön syliinsä ja puristaa häntä rintaansa vasen. Vain Ghek, kaldane, oli saapuvilla, mutta häntä hillitsi joku suurempi voima. Kukapa osaisi sen määritellä — tuon luontaisen ritarillisuuden, joka tekee eräistä miehistä naisten luonnollisia suojelijoita?
Tähystyspaikaltaan he näkivät aseistetun soturiryhmän ratsastavan portista, etenevän kiemurtelevaa, hyvin poljettua tietä pitkin ja katoavan näkyvistä saman kukkulan taakse, jolla he olivat. Miehet olivat punaisia kuten hekin ja ratsastivat punaisen rodun pienillä ratsuthoateilla. Heidän hihnoituksensa olivat barbaarisen upeat, ja heidän päähineissään oli paljon sulkia, kuten entisaikoina oli ollut tapana. Aseina heillä oli miekat ja pitkät keihäät; he ratsastivat melkein alastomina, maalattuina keltaisen, sinisen ja valkoisen kirjaviksi. Seurueessa oli ehkä parikymmentä miestä, ja nelistäessään väsymättömillä ratsuillaan he tarjosivat samalla kertaa villin ja kauniin näyn.