Hän koetti avata ovea, mutta huomasi sen vastustavan hänen kaikkia ponnistuksiaan — se oli lukittu ulkopuolelta. Tässäpä oli tosiaankin tukala vastoinkäyminen. Turan-panthan kynsi korvallistaan. "Onni on minulle vastainen", hän jupisi; mutta oven takana seisoi myhäilevä kohtalo — maalattu soturi. Näppärästipä hän olikin houkutellut varomattoman muukalaisen satimeen. Valaistu ovi, marssiva patrulli — kaiken sen oli tarkoin suunnitellut ja järjestänyt se kolmas soturi, joka oli rientänyt Turanin edelle viereistä katua myöten, ja muukalainen oli menetellyt täsmälleen, kuten hän oli olettanut. Oliko ihmekään, että häntä hymyilytti.
Kun Turanilta oli tämä tie teljetty, kääntyi hän takaisin käytävään, edeten sitä pitkin varovasti ja meluttomasti. Siellä täällä oli ovia sen kahden puolen. Hän tunnusteli niitä, mutta kaikki ne olivat lujasti lukitut. Käytävä kävi yhä sokkeloisemmaksi, kuta kauemmaksi hän eteni. Sen lopussa sulki häneltä tien salvattu ovi, mutta oikealle päin avautui ovi, ja hän astui siitä hämärästi valaistuun kammioon, jonka seinissä oli kolme muuta ovea, joita hän koetteli kaikkia peräkanaa. Kaksi oli lukossa; kolmas avautui alaspäin vieville portaille. Ne olivat kiertoportaat, eikä hän nähnyt ensimmäistä mutkaa kauemmaksi. Hänen poistuttuaan käytävästä avautui eräs siihen tuova ovi, ja siitä ilmestyi kolmas soturi, joka lähti seuraamaan häntä. Miehen tuikeilla huulilla väikkyi vielä heikko hymyily.
Turan paljasti lyhyen miekkansa ja laskeutui varovasti portaita. Niiden alapäässä oli käytävä, joka päättyi suljettuun oveen. Hän lähestyi vankkaa laudoitusta ja kuunteli. Salaperäisen oven takaa ei kuulunut risahdustakaan. Hän tunnusteli sitä hiljaa, ja se kääntyi helposti häneen päin. Hänen edessään oli matala, multapermantoinen kammio. Sen seinissä oli useita muita ovia, kaikki lukittuja. Turanin astuessa hiipien kammioon, laskeutui kolmas soturi kiertoportaita myöten hänen jäljessään. Panthan meni ripeästi kammion poikki ja koetti erästä ovea. Se oli lukittu. Hän kuuli hiljaisen kilahduksen takaansa ja pyörähti ympäri miekka valmiina kädessään. Hän oli yksin, mutta ovi, josta hän oli tullut, oli suljettu — hän oli kuullut sen lukon kilahduksen.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli huoneen toisessa päässä ja koetti avata ovea, mutta turhaan. Enää hän ei yrittänytkään olla hiljaa, sillä nyt hän oli varma, ettei kaikki ollut tapahtunut sattumalta. Hän heittäytyi koko painollaan puista ovea vastaan, mutta paksut skeel-laudat, joista se oli kokoonpantu, olisivat kestäneet muurinmurtajan iskuja. Ulkoa kuului matalaa naurua.
Hätäisesti Turan tarkasti toisia ovia. Ne olivat kaikki lukossa. Hän vilkaisi ympäri huonetta ja näki puisen pöydän ja penkin. Seiniin oli upotettu useita paksuja renkaita, joihin oli kiinnitetty ruostuneita kahleita — mikä kaikki osoitti liiankin hyvin, mihin tarkoitukseen huone oli aiottu, Seinävieressä oli multapermannossa pari, kolme reikää, jotka muistuttivat käytävien suita — epäilemättä Marsin jättiläismäisten rottien tyyssijoja. Kaiken sen hän oli ehtinyt havaita, kun himmeä valo äkkiä sammutettiin ja hän jäi sysimustaan pimeyteen. Hapuillen ympärilleen Turan etsi pöydän ja penkin. Sijoitettuaan viimemainitun seinäviereen hän veti pöydän eteensä ja istuutui penkille pitkä miekka valmiina edessään. Ainakin olisi taisteltava, ennen kuin hänet vangittaisiin.
Jonkun aikaa hän istui odottaen tietämättä mitä. Ei ainoatakaan ääntä tunkeutunut tähän maanalaiseen vankiholviin. Hän muisteli hitaasti mielessään sen illan tapahtumia — avointa, vahditonta porttia, valaistua ovea, ainoata, joka oli siten ollut auki ja valaistu hänen noudattamansa kadun varrella, soturien lähestymistä juuri sillä hetkellä, jolloin hänellä ei ollut tarjolla mitään muuta pako- eikä piilopaikkaa, käytäviä ja kammioita, jotka veivät useiden lukittujen ovien ohitse tähän maanalaiseen vankilaan jättämättä hänelle mitään muuta etenemistietä.
"Kautta ensimmäisen esi-isäni!" sanoi hän. "Kävipä se yksinkertaisesti, ja olinpa minä aika tolvana! He peijasivat minua näppärästi ja sieppasivat minut kiinni joutumatta itse alttiiksi naarmullekaan. Mutta mikä on heidän tarkoituksensa?"
Hän olisi toivonut tietävänsä vastauksen siihen kysymykseen. Ja sitten hänen mieleensä johtui tyttö, joka odotti kukkulalla kaupungin ulkopuolella — eikä hän palaisi. Hän tunsi Barsoomin villimpien kansojen tavat. Niin, nyt hän ei palaisi koskaan. Hän ei ollut totellut tyttöä. Noiden tytön armailta huulilta lähteneiden käskysanojen suloinen muisto sai hänet hymyilemään. Hän oli ollut tottelematon ja oli nyt menettänyt palkkionsa.
Entä tyttö? Mikä kohtalo nyt odottaisi häntä, kun hän oli nääntymäisillään nälkään viholliskaupungin edustalla, seuranaan vain epäinhimillinen kaldane? Turanin mieleen tunkeutui toinen ajatus — kamala ajatus. Tara oli kertonut hänelle kaldanein käytävissä näkemistään kauhunkohtauksista, ja hän tiesi noiden olentojen syövän ihmislihaa. Ghekiä kalvoi nälkä. Jos hän söisi rykorinsa, olisi hän avuton; mutta — käsillä oli ravintoa heille kummallekin, sekä rykorille että kaldanelle. Turan kirosi sitä, että oli ollut niin typerä. Miksi hän oli poistunut tytön luota? Paljon parempi olisi ollut jäädä kuolemaan hänen kanssaan aina valmiina suojelemaan häntä kuin jättää hänet kammottavan bantoomilaisen armoille.
Äkkiä Turan tunsi ilmassa väkevää tuoksua. Se vaikutti häneen unettavasti. Hän olisi noussut pystyyn torjuakseen hiipivää turtumusta, mutta hänen jalkansa tuntuivat heikoilta, joten hän vaipui takaisin penkille. Pian heltisi miekka hänen sormistaan, ja hän retkahti makaamaan pöydälle käsivarret pään alla.