"Entä sinä?" O-Tar kääntyi äkkiä Taran puoleen. "Oletko sinäkin kaldane?"
"Olen Heliumin prinsessa", vastasi tyttö. "Olin vankina Bantoomissa. Tämä kaldane ja muuan omaan rotuuni kuuluva soturi pelastivat minut. Soturi erosi meistä, lähtien etsimään ravintoa ja vettä. Hän on epäilemättä joutunut sinun miestesi käsiin. Pyydän sinua vapauttamaan hänet, antamaan meille ruokaa ja juomaa sekä päästämään meidät menemään omaa tietämme. Olen jeddakin tyttärentytär, jeddakien jeddakin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär. Vaadin ainoastaan samanlaista kohtelua, jonka kansani soisi sinulle ja teikäläisille."
"Helium", kertasi O-Tar. "En tiedä mitään Heliumista, eikä Heliumin jeddak hallitse Manatoria. Minä, O-Tar, olen Manatorin jeddak. Minä yksin hallitsen täällä. Suojelen omiani. Et koskaan ole nähnyt ainoatakaan manatorilaista, naista tahi soturia, vankina Heliumissa! Miksi pitäisi minun suojella jonkun toisen jeddakin alamaisia? Heidän suojelemisensa on hänen velvollisuutensa. Jollei hän siihen kykene, niin hän on heikko, ja hänen kansansa täytyy joutua voimakkaan käsiin. Minä, O-Tar, olen voimakas. Pidän sinut. Mutta tuo" — hän osoitti Ghekiä — "osaako tuo otus taistella?"
"Hän on rohkea", vakuutti Heliumin Tara, "mutta ei niin taitava aseiden käyttelijä kuin minun kansalaiseni."
"Eikö siis ole ketään, joka voisi taistella puolestasi?" kysyi O-Tar. "Olemme oikeamielistä kansaa", hän jatkoi odottamatta vastausta, "ja jos sinulla olisi joku taistelemaan puolestasi, saattaisi hän voittaa vapauden sekä itselleen että sinulle."
"Mutta U-Dor vakuutti minulle, ettei yksikään muukalainen ole milloinkaan poistunut Manatorista", huomautti tyttö.
O-Tar kohautti olkapäitään. "Se ei todista sitä, etteivät Manatorin lait ole oikeudenmukaisia", hän vastasi, "vaan pikemminkin sitä, että Manatorin soturit ovat voittamattomia. Jos tänne olisi saapunut joku, joka olisi kyennyt voittamaan soturimme, olisi hän päässyt vapaaksi."
"Jos noudat minun soturini", huudahti Tara ylpeästi, "saat nähdä sellaista miekan käsittelyä, jollaisen todistajina rappeutuvan kaupunkinne murenevat muurit epäilemättä eivät ikinä ole olleet, ja jollei tarjouksessasi ole vilppiä, voimme nyt jo pitää itseämme vapaina."
O-Tar hymyili entistä leveämmin, ja myöskin U-Doria hymyilytti; katsomassa olevat päälliköt ja soturit nykivät toisiaan ja kuiskailivat naurahdellen keskenään. Silloin Heliumin Tara oli varma siitä, että heidän oikeudenmukaisuudessaan piili jokin juoni; mutta vaikka hänen asemansa tuntui toivottomalta, ei hän lakannut toivomasta, sillä olihan hän saman John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär, jonka mainio taisteluhaaste kohtalolle: "Minä elän vielä!" oli järkkymätön turva epätoivoa vastaan. Kun Heliumin Tara ajatteli ylevää isäänsä, kohosi hänen ylimysleukansa hieman korkeammalle. Oi! jos isä vain tietäisi, missä hän oli, niin silloin ei olisi paljoakaan pelättävissä. Heliumin sotajoukot saapuisivat jyskyttämään Manatorin portteja, John Carterin villien liittolaisten kookkaat, vihreät sotilaat rientäisivät kuivuneiden merien pohjilta, palaen ryöstön ja saaliin himosta, hänen armaan isänmaansa komeat laivat leijailisivat tämän tuomitun kaupungin suojattomien tornien ja minarettien kohdalla, ja vain antautuminen ja raskas sotavero saattaisi sitten pelastaa Manatorin.
Mutta John Carter ei tiennyt! Oli vain yksi toinen mies, johon Tara saattoi perustaa toiveensa — Turan, panthan; mutta missä hän oli? Tyttö oli nähnyt hänen miekkansa taistelussa ja ymmärsi, että sitä oli heiluttanut mestarin käsi, ja kukapa osaisi arvostella miekkailua paremmin kuin Heliumin Tara, joka oli sen oppinut hyvin itse John Carterin alituisen ohjauksen alaisena. Hän osasi taitotemppuja, jotka vastasivat paljoa suurempaa fyysillistä urhoollisuutta kuin hänen, ja hänen hyökkäystapansa olisi saattanut herättää samalla kertaa kateutta ja epätoivoa taitavimmissakin sotureissa. Ja niinpä hänen ajatuksensa palasivat Turaniin, vaikka syynä ei ollutkaan yksinomaan hänen panthanilta toivomansa suojelus. Senjälkeen kun mies oli eronnut hänestä lähtiessään etsimään ruokaa, hän oli käsittänyt, että heidän välilleen oli kehittynyt eräänlainen kumppanuussuhde, jota hän nyt kaipasi. Turanissa oli jotakin, mikä tuntui tasoittavan heidän yhteiskunnallisten asemiensa välisen kuilun. Turanin seurassa hän ei ollut ajatellut, että mies oli panthan ja että hän oli prinsessa — he olivat olleet toveruksia. Äkkiä hän tajusi kaivanneensa enemmän Turania itseään kuin hänen miekkaansa. Hän kääntyi O-Tarin puoleen.