Marsilainen rotta on raju ja inhoittava otus. Se on monijalkainen ja karvaton; sen nahka on jokseenkin yhtä epämiellyttävän näköinen kuin vastasyntyneen hiiren. Koko ja paino ovat suunnilleen samat kuin ison airedalelaisen terrierin. Silmät ovat pienet, lähellä toisiaan ja melkein piilossa syvissä, lihareunaisissa kuopissaan. Mutta sen hirvittävin ja inhoittavin piirre on sen leukapielet, joiden koko luusto pistää esille lihasta useita sentimetrejä, niin että näkyy viisi terävää, lapiomaista hammasta yläleuassa ja sama määrä samanlaisia aseita alaleuassa. Kokonaisvaikutuksena on: mädäntyvät kasvot, joista on tippunut pois paljon lihaa.
Tällainen otus hypähti panthanin rintaa vasten repiäkseen rikki hänen kurkkunsa. Kahdesti Turan sysäsi sen luotaan koettaessaan nousta jälleen pystyyn, mutta molemmilla kerroilla se palasi uudistamaan hyökkäyksensä entistä hurjemmin. Sen ainoat aseet ovat hampaat, sillä sen leveiden latuskaisten jalkojen kynnet ovat tylsät. Esiinpistävillä leuoillaan se kaivertaa sokkeloiset käytävänsä, työntäen mullan taakseen leveillä jaloillaan. Turanin ei siis tarvinnut muuta kuin pitää sitä irti ruumiistaan, ja se hänelle onnistui, kunnes hän sattumalta sai tarratuksi eläimen kurkkuun. Senjälkeen oli kaikki vain muutamien silmänräpäysten asia. Vihdoin hän nousi ja sinkosi elottoman raadon luotaan inhon puistattaessa häntä. Nyt hän alkoi hätäisesti tarkastaa niitä uusia oloja, joihin hän oli joutunut, sitten kun hänet oli teljetty vankikoppiin. Hän arvasi suunnilleen, mitä oli tapahtunut. Hänet oli huumattu ja häneltä oli riistetty aseet, ja pystyyn noustuaan hän näki, että hänen toinen nilkkansa oli kahlehdittu seinään. Hän katseli ympärilleen. Kaikki ovet olivat selkosen selällään! Vangitsijat tahtoivat tehdä hänelle vankeuden sitäkin raskaammaksi, jättämällä hänen silmiensä eteen alati houkuttelevat, saavuttamattomaan vapauteen vievät, avoimet käytävät. Pöydän päässä oli ruokaa ja juomaa hänen ulottuvillaan. Niihin hän ainakin pääsi käsiksi, ja kun hän näki ne, tuntui hänen nälkiintynyt vatsansa huutavan ravintoa melkein ääneen. Vaivoin hän jaksoi hillitä itseään niin paljon, että söi ja joi kohtuullisesti.
Hänen pureksiessaan ruokaa hänen katseensa harhaili ympäri kammion, kiintyen äkkiä pöydän toisessa päässä olevaan esineeseen. Se oli avain. Hän nosti kahlehdittua jalkaansa ja tarkasti lukkoa. Siitä ei voinut olla epäilystäkään! Tuolla pöydällä hänen edessään oleva avain sopi juuri tähän lukkoon. Huolimaton soturi oli laskenut sen siihen ja unohtanut sen poistuessaan. Toivo virisi jälleen voimakkaana Gatholin Gahanin, Turan-panthanin rinnassa. Hän vilkuili salaapäin avoimiin oviin. Ei ketään ollut näkyvissä. Oi, jospa hän vain pääsisi vapauteen! Jollakin tavoin hän sitten kyllä selviytyisi tästä vihatusta kaupungista takaisin hänen luokseen; eikä hän enää koskaan jättäisi häntä yksin, ennen kuin olisi saanut hänet turvaan tahi itse kuollut.
Hän nousi ja siirtyi varovasti pöydän toista päätä kohti, jossa viekoitteleva avain oli. Nilkan kahle esti hänen ensimmäisen askeleensa, mutta hän ojentautui pöydälle täyteen mittaansa, kurottaen kiihkeästi tavoittamaan palkkiota. Hänen sormensa miltei ylettyivät siihen — vielä vähän, ja se olisi hänen kädessään. Hän venytti itseään, pinnistäen voimiaan, mutta avain oli sittenkin parahiksi hänen saavuttamattomissaan. Hän heittäytyi eteenpäin, niin että rautainen kahle painui syvälle hänen ihoonsa, mutta kaikki oli turhaa. Sitten hän istuutui jälleen penkille ja jäi tuijottamaan avoimiin oviin ja avaimeen, oivaltaen nyt, että ne olivat osia hyvin harkitussa ja suunnitellussa rääkkäyssuunnitelmassa, jonka siveellisiä tarmoa jäytävää tehoa ei suinkaan vähentänyt se, ettei siihen sisältynyt ruumiillisia tuskia.
Vain hetkiseksi mies antautui hyödyttömän harmittelun ja tuskailun valtaan. Sitten hän reipastautui, hänen otsansa kirkastui, ja hän kävi jälleen käsiksi keskeneräiseen ateriaansa. Ainakaan he eivät saisi sitä tyydytystä, että tietäisivät, kuinka kipeästi he olivat häneen osuneet. Hänen syödessään välähti hänen mieleensä, että hän vetämällä pöytää pitkin lattiaa saisi avaimen ulottuviinsa. Mutta yrittäessään tehdä niin hän huomasi, että pöytä oli vankasti naulattu lattiaan hänen ollessaan tajuttomana. Taaskin Gahan hymyili, kohautti olkapäitään ja kävi jälleen syömään.
Soturien poistuttua Ghekin vankikopista ryömi kaldane rykorin olkapäiltä pöydälle. Juotuaan hiukan vettä hän ohjasi rykorin kädet vesiastiaan ja ruokaan, ja aivoton olento kävi ahnaasti niiden kimppuun. Sillä välin Ghek hämähäkkimäiseen tapaansa meni pöydän toiseen päähän, jossa kahleen avain oli. Tartuttuaan siihen toisilla saksillaan hän hypähti lattialle ja riensi nopeasti seinänrajassa olevalle aukolle, johon hän katosi. Kauan aikaa olivat hänen aivonsa miettineet, mitä ne reiät olivat. Ne viehättivät hänen kaldanemakuaan ja osoittivat sitäpaitsi, mihin hän voisi kätkeä avaimen ja mistä löytäisi sitä ainoata ruokaa, jota kaldane söi halukkaasti — lihaa ja verta.
Ghek ei ollut koko elinaikanaan nähnyt ulsiota, koska tämä iso marsilainen rotta oli kauan sitten kuollut sukupuuttoon Bantoomista, sillä kaldanet olivat pitäneet paljon sen lihasta ja verestä. Mutta Ghek oli melkein sumentumattomina perinyt kaikkien esi-isiensä kaikki muistot ja tiesi senvuoksi, että näissä rei'issä asusti ulsioita ja että ulsiot olivat hyvänmakuisia. Hän tiesi myöskin, minkänäköinen ulsio oli, ja tunsi sen tavat, vaikka hän ei ollut milloinkaan nähnyt sitä eikä kuvaa siitä. Samoin kuin me jalostamme eläimiä ruumiillisten ominaisuuksien kehittämiseksi, jalostavat kaldanet omaa rotuaan kehittääkseen henkisiä ominaisuuksia kuten muistia, ja niinpä he ovatkin kohottaneet meidän vaistoksi nimittämämme sielunkyvyn tietoisen ajattelun piiriin, joten sitä voi muisti hallita ja käyttää hyödyksi. Epäilemättä piilee meidänkin alitajunnassamme paljon esivanhempiemme saamia vaikutteita ja kokemuksia. Ne saattavat pujahtaa tietoisuuteemme vain unina tahi epämääräisinä, hämärinä tunnelmina, että olemme jo aikaisemmin eläneet jonkun ohimenevän vaiheen nykyistä olemassaoloamme. Oi, jospa kykenisimmekin muistamaan ne! Silloin avautuisi silmiemme eteen ennen meitä vierineiden, unholaan vaipuneiden aikojen, ihmismuistista hävinnyt historia. Saattaisimmepa käyskennellä Jumalan seurassa hänen tähtitarhassaan niinä aikoina, jolloin ihminen oli vasta puhkeavana ajatuksena Hänen mielessään.
Laskeuduttuaan reiän jyrkästi kaltevaa pohjaa myöten noin kolme metriä Ghek saapui huolitellusti valmistettuun ja hauskaan käytäväverkkoon. Kaldane oli riemuissaan. Tämäpä vasta oli elämää! Hän liikkui ripeästi ja pelottomasti ja meni yhtä suoraan päämääräänsä kohti kuin ihminen menee oman kotinsa keittiöön. Hänen päämääränään oli syvällä maan sisässä oleva, ison ammeen kokoinen pallomainen onkalo. Revityistä silkki- ja turkistilkuista kyhätyssä pesässä oli siellä kuusi pientä ulsion poikasta.
Emän palatessa oli siellä vain viisi poikasta ja iso, hämähäkkimäinen olento, jonka kimppuun se heti kävi; mutta siihen tartuttiin voimakkailla saksilla, jotka pitivät sitä niin, ettei se voinut hievahtaakaan. Hitaasti ne kiskoivat emän kurkun kammottavalle suulle, ja lyhyen hetkisen kuluttua ulsio oli kuollut.
Ghek olisi voinut viipyä pesässä pitkän aikaa, koska siellä oli runsaasti ruokaa moneksi päiväksi, mutta hän ei tehnyt niin. Sensijaan hän tutki käytäviä. Hän seurasi niitä useihin Manatorin kammion maanalaisiin käytäviin ja taaskin ylöspäin seinien sisällä maanpinnan yläpuolella oleviin kammioihin. Hän löysi useita älykkäästi keksittyjä satimia, myrkytettyä ravintoa ja muita merkkejä alituisesta sodasta, jota Manatorin asukkaat kävivät näitä heidän kotiensa ja julkisten rakennusten alla majailevia, inhoittavia otuksia vastaan.