Tytöt katselivat sotilasjonoa, joka eteni leveää puistokatua myöten Vihollisten portilta O-Tarin palatsille. Se oli upea, barbaarinen kulkue: maalattuja, liehuvasulkaisia sotureita jalokivistä säihkyvissä tamineissa, raisuja, kirkuvia thoateja upeissa valjaissa, korkealla niiden yläpuolella ratsastajien pitkissä peitsissä liehuvat viirit, keveästi katukivityksellä marssivia jalkasotilaita, joiden zitidarinnahkaisista anturoista ei kuulunut kapsetta, ja jokaisen utanin jäljessä jättiläiskokoisten zitidarien vetämä jono maalattuja rattaita, joissa kukin joukkue kuljetti varustuksiaan. Utan toisensa jälkeen astui isosta portista, eivätkä vielä sittenkään, kun kulkueen etupää oli saapunut O-Tarin palatsille, kaikki olleet kaupungissa.
"Olen ollut täällä monta vuotta", virkkoi Lan-O, "mutta en kertaakaan ole nähnyt edes suuren jedin tuovan Manatoriin niin paljon sotaväkeä."
Heliumin Tara katseli silmät puoliummessa leveätä katua myöten marssivia sotureja, koettaen kuvitella heitä prinsessaansa pelastamaan saapuviksi armaan Heliuminsa miehiksi. Tuo uhkea soturi kookkaan thoatin selässä saattaisi olla itse John Carter, Barsoomin sotavaltias, ja hänen takanaan marssivat utanin valtakunnan koeteltuja urhoja, Mutta sitten tyttö avasi silmänsä, näki maalatut, sulitetut barbaarit ja huokasi, Mutta sittenkin hän katseli sotaisen näyn lumoamana ja sitten hän taaskin huomasi parvekkeilla olevat äänettömät olennot. Ei näkynyt liehuvia silkkivaippoja; ei kuulunut tervehdyshuutoja; ei satanut kukkia ja jalokiviä, kuten olisi tapahtunut, jos noin loistava, ystävällinen sotajoukko olisi marssinut hänen syntymäkaupunkiinsa.
"Väestö ei näy olevan ystävällistä Manatosin sotureita kohtaan", huomautti hän Lan-Olle. "En ole nähnyt parvekkeilla olevien ihmisten ainoallakaan merkillä tervehtivän heitä."
Orjatar katsahti hänen kummastuneena. "Onko mahdollista, ettet sitä tiedä?" hän huudahti. "Nehän —" Edemmäksi hän ei ehtinyt. Ovi lennähti auki, ja heidän eteensä ilmestyi upseeri. "Orjatyttö Tara kutsutaan O-Tarin, jeddakin, puheille!" hän ilmoitti.
NELJÄSTOISTA LUKU
Ghekin komennuksessa
Turan, panthan, vääntelehti kahleissaan. Aika vieri hitaasti, äänettömän yksitoikkoisuuden vallitessa viruivat minuutit tunneiksi. Epätieto hänen rakastamansa naisen kohtalosta muutti jokaisen tunnin helvetilliseksi ikuisuudeksi. Hän kuunteli kärsimättömästi, odottaen askelten ääniä voidakseen nähdä ja puhutella jotakuta elävää olentoa ja ehkä saada joitakin tietoja Heliumin Tarasta. Tuskaisten tuntien jälkeen hänen korvansa eroittivat varuksien ja aseiden kalinaa. Ihmisiä oli tulossa! Hän vartosi henkeään pidättäen. Kenties ne olivat teloittajia; mutta siitä huolimatta ne olisivat hänestä tervetulleita. Hän kyselisi heiltä. Mutta jolleivät he tietäisi Tarasta mitään, ei hän ilmaisisi piilopaikkaa, johon hän oli tytön jättänyt. Nyt he tulivat — kuusi sotilasta ja upseeri, saattaen aseetonta miestä, epäilemättä vankia. Siitä Turan sai pian varmuuden; tulokas kahlehdittiin läheiseen renkaaseen. Panthan alkoi heti tiedustella vartiostoa komentavalta upseerilta.
"Miksi", hän kysyi, "on minut vangittu, ja onko pidätetty muitakin muukalaisia minun astuttuani kaupunkiinne?"
"Minkälaisia muukalaisia?" sanoi upseeri.