"Kyllä; minä rohkenen", hän tunnusti. "Rohkenen rakastaa Heliumin Taraa. Mutta en rohkenisi loukata häntä enkä ketään muutakaan naista suudelmilla, jotka eivät aiheutuisi yksinomaan rakkaudesta häneen." Hän astui likemmäksi tyttöä ja laski kätensä tämän olalle. "Katso minua silmiin, sotavaltiaan tytär!" hän pyysi. "Ja sano minulle, ettet toivoisi Turanin, panthanin, rakastavan sinua!"
"En halua rakkauttasi", kivahti Tara, työntäen häntä kauemmaksi. "Minä vihaan sinua!" Sitten hän kääntyi toisaalle, taivutti päänsä käsivarren suojaan ja purskahti itkemään.
Mies astui askeleen häneen päin ikäänkuin lohduttaakseen häntä, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan takaansa naurun hihitystä. Hän pyörähti ympäri ja näki oviaukossa seisovan omituisen näköisen miehen. Mies oli noita harvinaisuuksia, joita Barsoomissa joskus kohtaa — vanha mies, jonka olemuksessa oli iän painamia merkkejä. Kumaraisena ja ryppyisenä hän näytti pikemminkin muumiolta kuin ihmiseltä.
"Rakastelua O-Tarin kellareissa!" hän huudahti, ja jälleen hänen kuiva, nariseva naurunsa häiritsi maanalaisten holvien hiljaisuutta. "Omituinen kosimispaikka! Omituinen kosimispaikka tosiaankin! Minun nuorena ollessani me käyskentelimme puutarhoissa jättiläiskokoisten pimalioiden juurella ja sieppasimme suudelmamme kiitävän Thurian lyhytaikaisessa pimennossa. Me emme tulleet kolkkoihin holveihin puhelemaan rakkaudesta. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja tavat ovat muuttuneet, vaikka mieleenikään ei ole johtunut, että saisin nähdä vielä sellaisenkin ajan, jolloin miehen käytös naista kohtaan tai naisen miestä kohtaan olisi muuttunut. Niin, mepä suutelimmekin heitä silloin! Entäpä jos he vastustelivat? Jos he vastustelivat? Suutelimme heitä sitäkin enemmän. Niin, niin, ne vasta olivat aikoja!" Hän hihitti taaskin. "Niin, muistan hyvin ensimmäisen heistä, jota suutelin, ja senjälkeen olen suudellut kokonaista armeijaa. Hän oli komea tyttö, mutta koetti sujauttaa tikarin ruumiiseeni minun suudellessani häntä. Niin, niin, olivatpa ne aikoja! Mutta minä suutelin häntä. Nyt hän on ollut kuolleena yli tuhat vuotta, mutta sellaisia suudelmia hän ei enää koskaan saanut eläissään, sen vannon, eikä kuoltuaankaan. Ja sitten se toinen —" Mutta Turan, joka pelkäsi joutuvansa kuuntelemaan vähintään tuhatvuotisia suudelmamuistoja, keskeytti hänet.
"Kerrohan, vanhus", hän pyysi, "itsestäsi äläkä rakkausseikkailuistasi!
Kuka olet? Mitä tekemistä sinulla on täällä O-Tarin holveissa?"
"Voisin kysyä sinulta samaa, nuori mies", vastasi toinen. "Harvoin käy näissä holveissa ketään muita kuin kuolleita paitsi oppilaitani — niin, siinäpä se! Olette uusia oppilaita. Mutta milloinkaan ennen ei ole lähetetty naista oppimaan suurta taidetta suuremmalta taiteilijalta. Mutta ajat ovat muuttuneet. Minun aikoinani eivät naiset tehneet lainkaan työtä — he olivat vain suutelemista ja rakastamista varten. Niin, he olivat vasta naisia! Muistan sen, jonka saimme vangiksi etelässä — niin! Hän oli pahus, mutta kuinka hän osasikaan rakastaa! Hänen rintansa oli marmorista ja sydän tulta. Niin hän —"
"Niin juuri", keskeytti Turan, "olemme oppilaita ja haluamme kiihkeästi päästä käsiksi työhön. Opasta sinä, me seuraamme."
"Niinpä niin! Niinpä niin! Tulkaa, Aina vain kuumeista kiirettä, ikäänkuin ei edessäpäin olisi vielä lukemattomia tuhansia miespolvia. Niinpä niin! Yhtä monta kuin takanakin. On kulunut kaksituhatta vuotta siitä, kun minä mursin munankuoreni, ja aina on ollut kiirettä, kiirettä, mutta kuitenkaan ei nähdäkseni ole saatu mitään suoritetuksi. Manator on sama nyt kuin silloin — tyttöjä lukuunottamatta. Silloin meillä oli tyttöjä. Voitin erään jetankentällä. Teidänpä olisi sietänyt nähdä —"
"Eteenpäin!" huudahti Turan. "Päästyämme työhön saat kertoa meille hänestä."
"Niin kylläkin", myönsi ukko ja lähti käydä lyllertämään himmeästi valaistua käytävää alaspäin. "Seuratkaa minua!"