"Aiotko mennä hänen mukaansa?" tiedusti Tara.
"Miksi en?" vastasi Turan. "Emme tiedä, missä olemme, emmekä tunne näistä holveista vievää tietä, sillä minulla ei ole aavistustakaan, missä päin on itä, missä länsi. Mutta hän epäilemättä tietää, ja jos olemme ovelia, saamme kenties urkituksi häneltä kaikki, mitä haluamme. Ainakaan emme saa herättää hänessä epäluuloja." Ja niinpä he seurasivat vanhusta koukeroisten käytävien ja useiden kammioiden kautta, kunnes vihdoin saapuivat huoneeseen, jossa lähes metrin korkuisilla jalustoilla oli useita marmorilevyjä ja jokaisella levyllä virui ihmisen ruumis. "Täällä nyt olemme", huudahti vanhus. "Nämä ovat tuoreita, ja meidän on pian ryhdyttävä niitä muokkaamaan. Parhaillaan on minulla käsillä vihollisten portille aiottu vainaja. Hän surmasi useita sotureitamme. Hän on hyvin ansainnut paikan portilla. Tulkaa katsomaan häntä!"
Hän vei heidät viereiseen kammioon. Lattialla oli paljon tuoreita ihmisluita ja marmorilavalla läjä muodotonta lihaa.
"Tämän opitte myöhemmin", ilmoitti ukko, "mutta teidän ei ole vahingoksi tarkkailla minua nyt, sillä tällä tavoin ei ruumiita valmisteta usein ja saattaa kulua kauan, ennen kuin saatte tilaisuuden nähdä jotakuta toista valmistettavan Vihollisten portille. Kuten näette, poistan aluksi kaikki luut varovasti, jotta iho vahingoittuisi mahdollisimman vähän. Pääkallo on vaikein, mutta senkin taitava mestari kyllä poistaa. Näette, että olen tehnyt vain yhden aukon. Sen ompelen nyt kiinni, ja senjälkeen ripustetaan näin." Ja hän kiinnitti nuoran ruumiin tukkaan ja nosti kammottavan esineen riippumaan katossa olevasta renkaasta. Suoraan sen kohdalla oli lattiassa luukku; hän siirsi sen syrjään, ja näkyviin tuli kaivo, jossa oli punertavaa nestettä. "Nyt laskemme vainajan tähän nesteeseen, jonka kokoonpanon saatte tietää aikanaan. Kiinnitämme sen tällä tavoin luukun alapintaan ja sijoitamme luukun jälleen paikalleen. Se on valmis yhdessä vuodessa. Mutta sitä on tarkastettava sillä välin usein ja nesteen pinta pidettävä sen päälaen yläpuolella.
"— Ja teitä onnisti toisessakin suhteessa, sillä yksi nostetaan pois nesteestä tänään." Hän siirtyi huoneen vastaiselle laidalle, nosti toisen luukun, kumartui alas ja kiskoi aukosta eriskummaisen näköisen hahmon. Se oli ihmisruumis, mutta kemiallinen aine, jossa se oli ollut liossa, oli kutistuttanut sen pieneksi, tuskin kolmenkymmenen sentimetrin korkuiseksi kääpiöksi.
"Katsokaahan! Eikö se ole komea?" ihasteli vanhus. "Huomenna se pääsee paikalleen Vihollisten portille." Hän kuivasi sen pyyhkeeseen ja sijoitti sen varovasti koppaan. "Ehkä haluaisitte tutustua elämäntyöhöni", hän huomautti ja odottamatta heidän myöntymystään opasti heidät toiseen huoneeseen, tilavaan kammioon, jossa oli neljä- tai viisikymmentä ihmistä. Kaikki olivat hiljaa, istuen tai seisoen seinävierillä, paitsi kookasta soturia, joka ratsasti thoatin selässä keskellä lattiaa, ja kaikki olivat liikkumattomia. Heti johtuivat Taran ja Turanin mieleen kaupungin katuja reunustavilla parvekkeilla istuvat äänettömät ihmisryhmät ja Päällikköjen salissa olevat uljaat ratsusoturit. Heille molemmille pälkähti päähän sama selitys, mutta kumpikaan ei uskaltanut lausua ääneen mielessään pyörivää kysymystä, sillä he pelkäsivät tietämättömyydellään paljastavansa, että he olivat muukalaisia Manatorissa ja siis valheellisesti oppilaina esiintyviä pettureita.
"Ne ovat perin ihmeellisiä", virkkoi Turan. "Niiden valmistaminen varmastikin vaatii suurta taitoa, paljon kärsivällisyyttä ja aikaa."
"Se on totta", vastasi ukko. "Mutta kun olen tehnyt sitä niin kauan, käy se minulta nopeammin kuin useimmilta muilta. Ja minun ovat luonnollisempia. Rohkenisinpa väittää, ettei tuon soturin vaimo osaisi ulkonäöstä päättäen sanoa häntä elottomaksi." Ja hän osoitti thoatin selässä olevaa miestä. "Useita heistä tuodaan tietenkin käsiteltävikseni runneltuina tai pahasti haavoitettuina, ja ne minun on korjattava. Juuri se vaatii suurta taitoa, sillä kukin toivoo vainajainsa näyttävän samanlaisilta kuin he näyttivät elämänsä parhaina päivinä. Mutta tekin saatte oppia valmistamaan ja maalaamaan niitä, myös korjaamaan ja joskus tekemään rumasta kauniin. Ja on hyvin mukava kyetä itse valmistamaan omat vainajansa. Tuhanteen viiteensataan vuoteen ei minun vainajiani ole valmistanut kukaan muu kuin minä.
"— Minulla on niitä paljon — parvekkeeni ovat niitä täynnä; mutta vaimoni säilytän yksin avarassa huoneessa. Minulla on ne kaikki ensimmäisestä alkaen, ja monta iltaa olen viettänyt niiden seurassa — rauhaisia iltoja ja hyvin viihtyisiä. Ja nautinto, jonka tuottavat niiden valmistaminen ja niiden tekeminen vieläkin kauniimmiksi kuin ne olivat eläissään, korvaa osittain niiden menetyksen. Kulutan aikani niihin, etsien uutta työskennellessäni vanhaa valmistaen. Milloin en ole uudesta varma, vien hänet siihen kammioon, jossa vaimoni ovat, ja vertaan hänen sulojaan heidän suloihinsa, ja sellaisilla hetkillä on hyvin mieluista tietää, etteivät he vastusta. Minä pidän sopusoinnusta."
"Oletko sinä valmistanut kaikki Päällikköjen salissa olevat soturit?" tiedusti Turan.