Turan paiskoi itseään vankilansa ovea vastaan, turhaan koettaen murtautua vankan skeelpuisen laudoituksen lävitse Taran luokse, jonka hän arvasi olevan vakavassa vaarassa; mutta paksut laudat kestivät, ja hänen onnistui kolhia hartiansa ja käsivartensa vain mustelmille. Vihdoin hän lakkasi yrittämästä ja alkoi tutkia vankilaansa löytääkseen jonkun toisen ulospääsytien. Kiviseinissä ei ollut muuta aukkoa, mutta hänen etsintänsä tuloksena oli sekava kokoelma kaikenlaisia aseita ja varuksia, hihnoituksia, koristuksia ja merkkejä sekä aimo joukko vuodesilkkejä ja -turkiksia. Siellä oli miekkoja, keihäitä ja useita isoja, kaksiteräisiä sotakirveitä, jotka suuresti muistuttivat pienten lentokoneiden potkureita. Hän tempasi yhden niistä ja kävi jälleen käsiksi oveen vimmaisen raivoisasti. Hän odotti kuulevansa jotakin I-Gosista tämän rajun hävitystyön johdosta, mutta hän ei erottanut minkäänlaista ääntä oven takaa ja arveli sitä siksi paksuksi, ettei ihmisääni kyennyt tunkeutumaan sen lävitse. Mutta siitä hän olisi ollut valmis lyömään paljon vetoa, että I-Gos kuuli hänen iskunsa. Kovasta puusta sinkoili sirpaleita joka kerta, kun raskas kirves osui siihen, mutta se oli hidasta ja rasittavaa työtä. Hänen oli pian pakko levätä, ja niin hänestä tuntui kuluvan tuntikausia hänen uurastaessaan nääntymyksen partaalle, hengähtäen sitten aina muutamia minuutteja. Reikä kasvoi yhä laajemmaksi, mutta hän ei voinut nähdä oven takana olevaan huoneeseen, sillä I-Gos oli vetänyt verhon oven eteen lukittuaan Turanin sisälle.
Vihdoin panthan oli saanut hakatuksi niin suuren aukon, että hän mahtui siitä lävitse, ja otettuaan pitkän miekan, jonka hän sitä varten oli tuonut oven ääreen, hän kömpi viereiseen huoneeseen. Kiskaistuaan verhon syrjään hän seisoi miekka kädessä valmiina taistellen raivaamaan itselleen tien Heliumin Taran luokse — mutta tyttö ei ollut siellä. Keskellä huonetta virui I-Gos kuolleena lattialla; mutta Heliumin Tarasta ei näkynyt jälkeäkään.
Turan oli ymmällä. Juuri Taran oli täytynyt surmata vanhus, mutta tyttö ei ollut yrittänytkään vapauttaa häntä vankilasta. Sitten hänen mieleensä johtuivat Taran viimeiset sanat: "En halua rakkauttasi! Minä vihaan sinua!" Ja totuus alkoi hänelle valjeta — Tara oli käyttänyt tätä ensimmäistä hänelle tarjoutunutta tilaisuutta päästäkseen eroon hänestä. Sydän masentuneena Turan kääntyi poistumaan. Mitä hänen oli tehtävä? Siihen saattoi olla vain yksi vastaus. Niin kauan kuin hän eli ja Tara eli, ei hän saanut jättää koettamatta mitään keinoa pelastaakseen tytön ja saattaakseen hänet takaisin oman kansansa maahan. Mutta miten? Miten hän edes osaisi pois näistä sokkeloista? Miten hän löytäisi Taran jälleen? Hän meni lähimmälle ovelle. Se sattui viemään siihen huoneeseen, jossa olivat ratsastavat vainajat odottamassa, että heidät siirrettäisiin jollekin parvekkeelle, synkkään huoneeseen tahi mihin hyvänsä heidät oli määrä sijoittaa. Hänen katseensa osui thoatin selässä istuvaan kookkaaseen, maalattuun soturiin, ja sen lipuessa pitkin miehen upeata hihnoitusta ja kelvollisia aseita kirkastuivat panthanin surun himmentämät silmät. Reippain askelin hän meni soturivainajan luokse ja kiskoi hänet ratsunsa selästä. Yhtä ripeästi hän riisti kuolleelta hihnoituksen ja aseet, riisui omat tamineet yltään ja pukeutui vainajan asuun. Sitten hän kiiruhti takaisin siihen huoneeseen, johon hänet oli teljetty, sillä siellä hän oli nähnyt välineitä, joita hän tarvitsi tehdäkseen valepukunsa täydelliseksi. Hän löysi ne muutamasta komerosta — värikuppeja, joiden sisältöä vanha palsamoija oli käyttänyt sivelläkseen sotamaalauksen leveät viirut kuolleiden soturien kylmille kasvoille.
Vähän ajan kuluttua Gatholin Gahan ilmestyi huoneesta hihnoitukseensa, varuksiinsa ja koristuksiinsa nähden yksityiskohtia myöten Manatorin soturina. Hän oli poistanut vainajan hihnoista sukua ja arvoa osoittavat merkit voidakseen esiintyä tavallisena sotilaana ja siten herättää vähimmän epäluuloja.
Heliumin Taran etsiminen O-Tarin holvien äärettömistä, hämäristä sokkeloista tuntui gatholilaisesta toivottomalta tehtävältä, joka oli etukäteen tuomittu epäonnistumaan. Viisaampaa oli hänen pyrkiä Manatorin kaduille, sillä siellä hän voisi toivoa saavansa ensin tietää, oliko tyttö joutunut jälleen kiinni, ja jollei niin olisi käynyt, voisi hän sitten palata holveihin jatkamaan etsintäänsä. Löytääkseen pääsytien sokkeloista olisi hänen mahdollisesti vaellettava melkoinen matka koukertelevissa käytävissä ja kammioissa, koska hänellä ei ollut aavistustakaan, missä tai millä suunnalla uloskäytäviä oli. Oikeastaan hän ei olisi osannut palata sataakaan metriä sinne päin, mistä hän ja Tara olivat saapuneet näihin synkkiin onkaloihin, ja siksi hän lähti liikkeelle umpimähkään, toivoen sattumalta osuvansa joko Heliumin Taran luo tahi katujen tasolle vievälle tielle.
Jonkun ajan kuluessa hän sivuutti huoneen toisensa jälkeen, jotka kaikki olivat täynnä Manatorin taidokkaasti valmistettuja vainajia. Monet niistä oli ladottu pinoihin samalla tavoin kuin polttopuut pinotaan. Edetessään käytävissä ja kammioissa hän pani merkille, että jokaisen aukon yläpuolelle ja käytävien haaraumiin ja risteyksiin oli seiniin maalattu hieroglyfejä; tarkkailemalla hän tuli siihen johtopäätökseen, että ne ilmaisivat käytävien päätekohdat, joten niitä ymmärtävä henkilö saattoi nopeasti ja varmasti liikkua holveissa. Mutta Turan ei niitä ymmärtänyt. Ja vaikka hän olisikin osannut lukea Manatorin kieltä, eivät ne olisi paljoakaan auttaneet kaupunkiin perehtymätöntä; eikä hän saanutkaan niistä mitään selvää, koska Barsoomissa on kirjoitettuja kieliä yhtä monta kuin kansakuntia, vaikka siellä puhutaankin yhtä ainoata kieltä. Muuan seikka selvisi hänelle kuitenkin pian: jokaisen käytävän merkit pysyivät samanlaisina käytävän loppuun saakka.
Kulkemansa matkan nojalla Turan varsin pian oivalsi, että holvit olivat osana tavattoman laajassa järjestelmässä, joka kenties ulottui koko kaupungin alapuolelle. Joka tapauksessa hän oli varma edenneensä pois palatsin piiristä. Käytävien ja kammioiden ulkomuoto ja rakennustyyli muuttui vähän väliä. Kaikki ne olivat valaistut radiumlampuilla, vaikka tavallisesti hämärästi. Pitkään aikaan hän ei nähnyt minkäänlaisia elonmerkkejä paitsi silloin tällöin jonkun ulsion, mutta aivan äkkiä hän sitten eräässä lukuisista risteyksistä joutui vastakkain soturin kanssa. Mies katsahti häneen, nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Turan huokaisi helpotuksesta käsittäessään, että hänen naamionsa oli tehoisa, mutta huokaus katkesi kesken, kun soturi, joka oli seisahtunut ja kääntynyt häneen päin, päästi luikkauksen. Panthan oli hyvillään siitä, että hänen kupeellaan riippui miekka, että he olivat syvällä holvien himmeissä uumenissa ja että hänellä oli vain yksi vastustaja sillä hänen aikansa oli kallis.
"Oletko kuullut mitään siitä toisesta?" huusi soturi hänelle.
"En", vastasi Turan, jolla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, ketä tai mitä mies tarkoitti.
"Hän ei voi päästä pakoon", jatkoi soturi. "Nainen juoksi suoraan syliimme, mutta vannoi, ettei hän tiennyt, mistä hänen kumppaninsa oli löydettävissä."