Dejah Thoris oli kadonnut.
VIIDESTOISTA LUKU
Palkinto
Kun minulle selvisi, että Dejah Thoris ei enää ollut valtaistuinsalissa, tulin vihdoinkin ajatelleeksi mustaa naamaa, jonka olin vilahdukselta nähnyt tirkistävän Salensus Ollin valtaistuimen takana olevien verhojen raosta samalla hetkellä, jolloin niin odottamatta saavuin huoneessa tapahtuvien kummallisten menojen näkijäksi.
Kuinka olinkaan voinut olla niin varomaton, vaikka olin nähnyt nuo ilkeät kasvot? Kuinka olinkaan voinut sallia nopeasti vaihtuvan tilanteen haihduttaa niin uhkaavan vaaran mielestäni? Mutta voi! Turha valittelu ei voisi poistaa kohdannutta onnettomuutta.
Vielä kerran oli Dejah Thoris joutunut tuon pääilkimyksen, ensisyntyisten datorin Thuridin, kynsiin. Taaskin oli koko vaivaloinen puuhani rauennut tyhjiin. Nyt ymmärsin syyn siihen raivoon, joka oli niin selvästi kuvastunut Matai Shangin kasvoilta, ja riemuun, joka oli väikkynyt Phaidorin piirteillä.
He olivat tietäneet tai arvanneet, kuinka asian laita oli, ja pyhien thernien hekkador, joka oli tullut tänne tekemään tyhjäksi Salensus Ollin suunnittelemat petolliset aikomukset — sillä ylipappi pyrki saamaan Dejah Thorisin itselleen — oivalsi, että Thurid oli napannut saaliin aivan hänen nenänsä edestä.
Phaidorin iloisuus taas johtui siitä, että hän tiesi, kuinka kipeästi tämä viimeinen karvas isku koskisi minuun, ja että hänen mustasukkainen vihansa Heliumin prinsessaa kohtaan oli tullut osittain tyydytetyksi.
Ensimmäinen ajatukseni oli tarkastaa valtaistuimen takana olevia verhoja, sillä niiden takaa olin Thuridin nähnyt. Yhdellä tempauksella repäisin kallisarvoisen kankaan kiinnikkeistään. Edessäni oli seinässä kapea ovi.
Minusta oli heti ilmeistä, että Thurid oli paennut juuri sitä tietä, ja jos olisinkin sitä epäillyt, niin epäilykseni olisivat haihtuneet, kun näin pienen jalokivikoristeen, joka oli muutamien askelien päässä ovelta käytävän lattialla.