Mieleeni muistui Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa sattunut tapaus, jolloin olin vapauttanut Ptarthin Thuvian thernien vankiluolasta ja hän oli kuolleen vartijansa avainrenkaasta ottamallaan ohuella neulamaisella avaimella aukaissut oven salaperäiseen kammioon, jossa Tars Tarkas taisteli henkensä kaupalla isoja bantheja vastaan. Silloin oven mutkikas lukko oli auennut samanlaisesta pienestä reiästä kuin se, joka nyt ilkkui minulle.
Kiireesti kaasin pussini sisällyksen lattialle. Jos siellä vain olisi ohut teräskappale, niin kenties saisin muovatuksi avaimen, jolla pääsisin temppelin vankilaan.
Tutkiessani lattialla viruvaa perin sekalaista kokoelmaa, jollainen marsilaisen sotilaan pussin sisältö aina on, sattui mustan datorin koristettu vilkkulamppu käsiini. Aioin juuri panna sen syrjään tällä hetkellä aivan arvottomana vehkeenä, kun katseeni osui eräisiin kummallisiin piirroksiin, jotka nähtävästi oli juuri äskettäin karkeasti raapittu kotelon pehmeään kultaan.
Pelkästä uteliaisuudesta otin selkoa piirroksen sisällöstä, ja kun sain sen luetuksi, ei sillä aluksi tuntunut olevan mitään merkitystä. Siinä oli alitusten kolme numeroparia:
3 | — | 50 t 1 | — | i x 9 | — | 25 t
Hetkisen oli uteliaisuuteni kiihtyneenä, mutta sitten pistin lampun takaisin pussiini. En kuitenkaan ollut vielä ehtinyt päästää sitä kädestäni, kun mieleeni välähti Lakorin ja hänen toverinsa välinen keskustelu, jolloin alempi thern oli toistanut Thuridin sanoja ja laskenut niistä pilkkaa: "Entä mitä arvelet hänen naurettavista valojutuistaan? Anna lampun ensin palaa kolmen radiumyksikön vahvuisena viisikymmentä talia" — ahaa, siinähän on juuri samat numerot kuin vilkkulampun metallikotelon ensimmäisessä rivissä — "sitten yhden radiumyksikön vahvuisena yksi xat" — siinä toinen rivi — "ja lopuksi yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia."
Kaava oli täydellinen, mutta mitä se merkitsi? Luulin tietäväni sen, ja ottaen repustani voimakkaan suurennuslasin, aloin huolellisesti tarkastaa marmoriovessa olevan reiän lähintä ympäristöä. Olin vähällä huudahtaa riemusta, kun havaitsin siinä melkein näkymättömiä kasautumia hiiltyneitä elektronihitusia, joita marsilaisten lampuista aina sinkoutuu.
Tätä reikää oli ilmeisesti lukemattomien miespolvien aikana valaistu radiumlampuilla, ja tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään — lukon koneisto totteli valon säteitä. Ja minulla, John Carterilla, Heliumin prinssillä, oli käyttöohje käsissäni — sen oli viholliseni itse piirtänyt oman lamppunsa koteloon.
Marsilainen kelloni oli kultaisessa rannerenkaassani. Se on hieno vehje, näyttää marsilaisten talit, xatit ja zodit; taulu on kuperan kristallin peitossa ja muistuttaa suuresti Maassa käytettyä matkamittaria.
Toimin huolellisesti ohjeiden mukaan. Valaisin lampulla pientä aukkoa, järjestäen valon voimakkuuden kotelon syrjässä olevan nappulan avulla.