Thurid puristi nyrkkiään minua kohti, ja sitten kaksi therniä tarttui raa'asti Dejah Thorisin ja Thuridin käsivarsiin ja kiskoivat heidät pois. Hetkisen kuluttua he olivat kadonneet lasisokkelon takaiseen kiviseinäiseen käytävään.
Sanotaan, että rakkaus on sokea. Mutta niin suuri rakkaus kuin Dejah Thorisin, joka tunsi minut huolimatta thernin valepuvusta, kristalliseinien sumentaman pitkän välimatkan takaa, on totisesti kaukana sokeudesta.
NELJÄS LUKU
Piilolinna
Minulla ei ole vähääkään halua kuvailla niitä ikävän yksitoikkoisia ja vaivaloisia päiviä, jotka vietin kierrellen Woolan kanssa lasisessa harhasokkelossa ja senjälkeen Dorin laakson ja Kultaisten kallioiden alla mutkittelevissa, eksyttävissä käytävissä, nousten vihdoin ilmoille Otz-vuoriston rinteelle. Allamme oli kadotettujen sielujen laakso, manalan esipiha, niiden onnettomien pyhiinvaeltajien asuinsija, jotka eivät uskaltaneet jatkaa keskeyttämäänsä matkaa eivätkä palata ulkomaailmassa oleviin kotimaihinsa.
Sieltä Dejah Thorisin ryöstäjien jäljet veivät pitkin vuoriston juurta, jyrkkien, rosoisten kuilujen poikki, sivuuttivat huimaavia jyrkänteitä ja poikkesivat silloin tällöin laaksoon, jossa saimme yhtä mittaa taistella tässä toivottomuuden tyyssijassa asuvien eri heimoihin kuuluvien sotilaiden kanssa.
Mutta kaikesta siitä selviydyimme kuitenkin ja vihdoin jouduimme kapeaan solaan, joka kävi askel askeleelta jyrkemmäksi ja vaikeakulkuisemmaksi, kunnes näkyviimme tuli ulkonevan kallion suojaan rakennettu luja linnoitus.
Se oli thernien isän Matai Shangin salainen piilopaikka. Siellä tämä ikimuistoisen uskonnon hekkador, jolla aikoinaan oli ollut miljoonia käskyläisiä ja alamaisia, jakeli nyt, ympärillään kourallinen uskollisia kannattajia, hengenravintoa niiden puolenkymmenen barsoomilaiskansan keskuuteen, jotka yhä itsepintaisesti pysyivät valheellisessa ja paljastetussa uskossaan.
Päivä oli juuri laskemaisillaan, kun tulimme tämän vuorivarustuksen valloittamattomilta ja ylipääsemättömiltä näyttävien muurien eteen. Ettei meitä sieltä huomattaisi, vetäydyin Woolan kanssa erään graniittikielekkeen taakse sitkeään ja tiheään, purppuranpunaiseen pensaikkoon, jota kasvaa Otz-vuorten karuilla rinteillä.
Siellä piileksimme, kunnes päivä oli nopeasti muuttunut pimeydeksi.
Sitten hiivin linnoituksen muurien juurelle etsimään sisäänpääsytietä.