Myöhään iltapäivällä sain näkyviini toisen lentäjän, joka näytti vain pieneltä täplältä kaukana edellämme. Se ei voinut olla mikään muu kuin juuri sama lentokone, joka kiidätti rakkaintani ja vihollisiani.
Yön aikana olin saavuttanut heitä melkoisesti. Ja kun arvasin, että heidänkin oli täytynyt nähdä minut eivätkä he senvuoksi sytyttäisi valoja illalla, asetin sitä kohti suuntakompassini — pienen, ihmeellisen marsilaisen kojeen, joka suunnattuna jotakin esinettä kohti näyttää aina siihen päin, huolimatta siitä, miten sen asema muuttuu.
Koko sen yön kiidimme Barsoomin ilmassa matalien kukkuloiden, kuivuneiden merien, ja kauan sitten autioiksi jätettyjen kaupunkien ylitse. Sivuutimme punaisten marsilaisten tiheästi asuttuja viljelysalueita, jotka kiertävät vyömäisesti koko Barsoomin ympäri pitkin vesiväyliä ja joita Maan asukkaat nimittävät Marsin kanaviksi.
Kun aamu valkeni, olimme päässeet tuntuvasti lähemmäksi edellämme olevaa lentäjää. Heillä oli isompi lentokone eikä se ollut niin nopea kuin meidän. Mutta sittenkin se oli jo kiitänyt huikean pitkän matkan.
Maanpinnan kasvullisuudesta päättelin, että lähestyimme nopeasti päiväntasaajaa. Takaa-ajettavani olivat jo siksi lähellä, että olisin voinut käyttää keulatykkiäni. Mutta vaikkakin näin, ettei Dejah Thoris ollut kannella, en kuitenkaan uskaltanut ampua sitä alusta, jossa hän oli.
Thuridia eivät sellaiset epäilyt haitanneet. Ja vaikkakin hänen lienee ollut vaikea uskoa, että heidän takaa-ajajansa olin todellakin minä, ei hän kuitenkaan voinut myöskään olla luottamatta silmiinsä. Omin käsin hän niin ollen tähtäsi aluksensa perätykin minua kohti, ja pian vingahti räjähtävä radiumkuula vaarallisen likeltä lentokoneeni kantta.
Mustaihoisen toinen laukaus osui paremmin. Se iski suoraan alukseni keulaan ja repi räjähtäessään keulassa olevan kannatussäiliön auki ja särki koneiston.
Lentokoneeni keula alkoi painua niin nopeasti, että tuskin ehdin sitoa Woolan kiinni kanteen ja kiinnittää hihnani soljen kaiteen renkaaseen, kun alus jo kellahti ilmassa perä ylöspäin ja vaipui viimeistä kertaa maata kohti.
Perässä olevat kannatussäiliöt estivät sen putoamasta kovin nopeasti. Mutta nyt Thurid ampui kiivaasti koettaen rikkoa nekin, niin että murskautuisin kuoliaaksi pudotessani rajusti maahan, mikä olisi seurauksena, jos hänen kuulansa osuisi.
Kuula toisensa jälkeen viuhahti sivuitsemme tai sattui lentokoneeseemme, mutta kuin ihmeen kautta ei Woolaan eikä minuun sattunut, eivätkä myöskään peräsäiliöt vioittuneet. Näin hyvää onnea ei voisi kestää ikuisesti, ja varmana siitä, ettei Thurid toista kertaa jättäisi minua henkiin, odotin jännittyneenä seuraavaa panosta, joka osuisi alukseemme. Heti sen räjähdettyä nostin käteni ylös ja suistuin rentona riippumaan hihnani varaan, ikäänkuin olisin kuollut.