Eniten häneen näytti tehonneen harvinaisen ripeät ja joustavat liikkeeni, ja useita kertoja hän kuvasi ihmeellistä temppuani, kun olin hypännyt suoraan vastustajan ylitse ja halkaissut häneltä kallon sivaltamalla ylhäältä käsin pitkällä miekallani.
Minusta näytti Thurid hieman levittävän silmiään kuullessaan kuvauksen, ja muutamia kertoja yllätin hänet tähystämästä minua kiinteästi kulmat rypyssä. Aikoiko hän epäillä? Ja sitten Kulan Tith kertoi vierelläni taistelleesta villistä kalotista, minkä jälkeen näin epäluulon tuikkivan Matai Shangin silmistä — vai oliko se vain kuvittelua?
Vastaanoton päättyessä Kulan Tith ilmoitti haluavansa minut mukaansa lähtiessään vierastaan vastaan. Kun poistuin erään upseerin seurassa, jonka oli pidettävä huolta siitä, että sain sopivat varukset ja kunnollisen ratsun, olivat sekä Matai Shang että Thurid mitä vilpittömimmän näköisiä vakuuttaessaan iloaan sen johdosta, että olivat saaneet tutustua minuun. Helpotuksesta huoahtaen lähdin salista arvellen, että vain rauhaton mieleni oli saanut minut epäilemään vihollisten arvanneen, kuka olin.
Puolen tunnin kuluttua ratsastin ulos kaupungin portista Kulan Tithin saattojoukossa matkalla hänen ystäväänsä ja liittolaistansa vastaan.
Vaikka olinkin pitänyt silmäni ja korvani valppaasti auki ollessani jeddakin puheilla ja liikkuessani palatsissa, en ollut kuullut enkä nähnyt mitään Dejah Thorisista enkä Ptarthin Thuviasta. Heidän täytyi olla tässä laajassa ja monimutkaisessa rakennuksessa, siitä olin ehdottoman varma, ja olisin ollut valmis maksamaan paljon, jos olisin saanut jäädä palatsiin Kulan Tithin poistuessa voidakseni etsiä heitä.
Puolipäivän tienoissa kohtasimme saapuvan seurueen ensimmäiset rivit.
Vierailulle lähteneen jeddakin saattue muodosti upean jonon, joka täytti Kaoliin tuovan valkealta hohtavan viertotien penikulmien pituudelta. Etujoukkona oli ratsastavia osastoja, joiden jaloilla metalleilla ja jalokivillä koristetut varustukset välkkyivät auringon paisteessa, ja niiden jälessä tuli tuhatkunta komeita, isojen zitidarien vetämiä vaunuja.
Vaunut olivat matalia ja mukavia, ja niitä oli matkueessa aina kahdet rinnakkain. Niiden kummallakin puolella ratsasti tiivis rivi sotilaita, sillä vaunuissa olivat kuninkaallisen hovin naiset ja lapset. Jokaisen hirviömäisen zitidarin selässä istui marsilainen nuorukainen, ja näky johti mieleeni ensimmäiset Barsoomissa viettämäni päivät, kaksikolmatta vuotta takaperin, jolloin olin katsellut Tharkin vihreän heimon loistavaa karavaania.
Tätä ennen en ollut koskaan nähnyt punaisten ihmisten käyttävän zitidareja. Nämä tavattoman isot mastodonttia muistuttavat eläimet ovat suunnattoman korkeita verrattuina sellaisiinkin jättiläismäisiin olentoihin kuin vihreihin marsilaisiin ja heidän thoateihinsa. Mutta verrattain pienien punaisten ihmisten ja heidän kasvattamiensa thoatien rinnalla niiden brobdingnagilaiset mittasuhteet ovat suorastaan hirvittäviä.
Eläinten valjashihnoissa säihkyi jalokiviä ja satulapatjojen päällykset olivat kirkasväristä silkkiä. Niihin oli ommeltu kauneita kuvioita timanteista, helmistä, rubiineista ja smaragdeista sekä Marsin lukemattomista nimettömistä jalokivistä. Kaikkiin vaunuihin oli kiinnitetty toistakymmentä tankoa, joista liehui viirejä, lippuja ja vaakunamerkkejä.