Hitaasti kuin etanat etenimme äänettömästi ja varovasti kierrellen kookkaita, nukkuvia otuksia. Hengitystämme lukuun ottamatta ei kuulunut mitään muuta kuin tirskuvaa ääntä, kun nostimme jalkojamme liejumaisesta mädäntyneestä lihasta, jota pitkin hiivimme.
Olimme keskellä luolaa, kun yksi vakaisen iso peto liikahti rauhattomasti, juuri kun nostin jalkaani sen pään ylitse päästäkseni pedon sivuitse.
Odotin henkeä pidättäen ja pysytellen yhden jalan varassa, sillä en uskaltanut hievauttaa ainoatakaan lihastani. Oikeassa kädessäni oli terävä pitkä miekkani, kärki tuuman päässä villiä sydäntä verhoavasta tuuheasta turkista.
Vihdoin aptin jäsenet kävivät jälleen veltoiksi, se huokaisi ikäänkuin selvittyään pahasta unesta, ja alkoi taaskin huokua syvässä unessa olevan eläimen tasaisessa tahdissa. Laskin ilmassa olevan jalkani peloittavan pään toiselle puolelle ja pian olin astunut pedon ylitse.
Thuvan Dihn seurasi kintereilläni, ja ennen pitkää olimme otuksien huomaamatta saapuneet toiselle ovelle. Haaskaluolat ovat muodostuneet kahdestakymmenestäseitsemästä toistensa yhteydessä olevasta onkalosta, jotka näyttävät virtaavan veden kovertamilta. Ammoisessa muinaisuudessa on mahtava virta laskenut etelään tämän ainoan, napaseutua ympäröivän kallio- ja jäämuurin läpi vievän väylän kautta.
Thuvan Dihn ja minä jatkoimme matkaamme jäljelläolevien yhdeksäntoista luolan kautta seikkailuitta ja kommelluksitta.
Perästäpäin saimme tietää, että Haaskaluolien aptit ovat kaikki samassa luolassa vain kerran kuukaudessa. Muina aikoina ne liikkuvat yksitellen tai parittain luolissa ja niiden ulkopuolella, joten olisi jotakuinkin mahdotonta päästä kaikkien kahdenkymmenenseitsemän onkalon läpi kohtaamatta ainakin yhtä aptia melkein jokaisessa. Kerran kuukaudessa ne nukkuvat kokonaisen päivän, ja sattumalta osuimme saapumaan juuri sellaisena päivänä.
Lähdettyämme viimeisestä luolasta olimme autiossa, lumen ja jään peittämässä seudussa, mutta löysimme selvän, pohjoiseen päin vievän polun. Tiellä oli isoja kivilohkareita, samoin kuin oli ollut jäävuorien eteläpuolellakin, joten emme milloinkaan nähneet muuta kuin vähän matkaa eteenpäin.
Parin tunnin kuluttua saavuimme tavattoman isolle kivijärkäleelle, jonka ympäri kierrettyämme jouduimme jyrkälle; laaksoon viettävälle rinteelle.
Suoraan edessämme oli puolitusinaa tummannäköisiä, mustapartaisia miehiä, joiden iho oli samanvärinen kuin kypsä sitruuna.