"— Jos joku toinen, jolla on tällainen jalokivi, pyytää apuasi, niin älä kiellä sitä häneltä, ja jos olet hengenvaarassa, niin nielaise sormus mieluummin kuin annat sen joutua vihollisten käsiin. Pidä siitä vaaria kuin hengestäsi, John Carter, sillä joskus se saattaa olla sinulle henkeäsi arvokkaampi."
Tämän jäähyväiskehoituksen jälkeen kunnon ystävämme kääntyi takaisin Marentinaa kohti. Me puolestamme ohjasimme askeleemme Kadabran kaupunkia ja jeddakkien jeddakin Salensus Ollin hovia kohti.
Jo samana iltana saimme muurien ympäröimän ja lasikatoksisen Kadabran näkyviimme. Se on matalassa, lumipeittoisten kumpujen ympäröimässä notkelmassa lähellä napaa. Siitä solasta, jonka kautta saavuimme laaksoon, oli erittäin hyvä näköala tähän suureen pohjolan kaupunkiin. Sen kristallikupu säihkyi kirkkaassa auringon paisteessa paljon korkeammalla kuin ulkomuuri, joka ympäröi sitä hyvinkin sadanviidenkymmenen kilometrin pituisena.
Kaupunkiin päästään säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan sijaitsevista jykevistä porteista. Mutta niinkin etäältä katsellessamme näimme, että ne kaikki olivat kiinni. Talun kehoituksen mukaisesti päätimme yrittää mennä kaupunkiin vasta seuraavana aamuna. Kuten Talu oli maininnut, oli kukkuloiden rinteissä useita luolia, ja yhteen sellaiseen ryömimme yöksi. Lämpimissä orlukinnahkaisissa turkeissamme oli meidän varsin mukava nukkua, ja erittäin virkistävän unen jälkeen heräsimme seuraavana aamuna vasta päivän valjettua. Kaupungin asukkaat olivat jo jalkeilla, ja useista porteista näimme keltaisia ihmisiä tulevan ryhminä ulos. Noudatimme tarkoin marentinalaisen ystävämme antamia ohjeita ja pysyimme piilossa monta tuntia, kunnes eräs seurue, jossa oli kuusi sotilasta, oli mennyt piilopaikkamme alapuolitse ja kohonnut kukkuloille samaa solaa myöten, jonka kautta me olimme edellisenä iltana saapuneet.
Annoimme heidän ensiksi edetä varmasti pois luolamme näkyvistä, sitten ryömimme ulos ja menimme heidän jäljestään. Saavutimme heidät kukkuloilla.
Päästyämme jotakuinkin lähelle heitä, puhuttelin heidän johtajaansa, jolloin koko seurue pysähtyi ja kääntyi meihin päin. Nyt oli tärkeä hetki. Jos vain saisimme nämä miehet uskomaan, niin kaikki muu kävisi verrattain helposti.
"Kaor!" huudahdin astuen heitä kohti.
"Kaor!" vastasi seuruetta komentava upseeri.
"Olemme Illallista", jatkoin, mainiten Okarin kaukaisimman kaupungin, jonka liikeyhteys Kadabran kanssa oli perin vähäinen. "Saavuimme vasta eilen illalla, ja portin vartioston kapteeni kertoi meille tänä aamuna, että olette menossa metsästämään orlukeja, mihin urheiluun meillä ei ole tilaisuutta kotiseuduillamme. Olemme kiiruhtaneet perästänne pyytämään teitä ottamaan meidät seuraanne."
Upseeri pettyi täydelleen ja antoi hyvin herttaisesti meille luvan tulla siksi päiväksi heidän mukaansa. Umpimähkäinen arvaamisemme, että he olivat menossa metsästämään orlukeja, oli osunut oikeaan, ja Talu olikin sanonut, että kymmenestä seurueesta, jotka lähtivät Kadabrasta meidän kulkemamme solan kautta, yhdeksällä olisi juuri tämä päämäärä, sillä se tie vie suoraan laajoille tasangoille, joilla näitä norsunkokoisia petoeläimiä oleksii.