Puolen tunnin kuluttua hän oli jo edistynyt tuntuvasti, ja lukuunottamatta muutamia yksityisiä sanoja hän ymmärsi kaikki.
Hän luki seuraavaa:
Afrikan länsirannikolla, noin kymmenennellä asteella eteläistä leveyttä. (Niin sanoo herra Clayton.)
Helmikuun 3 (?) p:nä 190..
Rakas Hazel!
Tuntuu hullulta kirjoittaa sinulle kirjettä, jota et milloinkaan saane lukea, mutta minun täytyy kuitenkin jollekulle kertoa niistä kauheista kokemuksistamme, jotka ratkaisevat kohtalomme — olkoon se mikä tahansa.
Kuten tiedät, meidän luultiin lähtevän tieteelliselle tutkimusmatkalle Kongoon. Otaksuttiin, että isä hautoi mielessään ihmeellistä teoriaa jostakin tavattoman vanhasta sivistyksestä, jonka jätteitä muka oli haudattuna jonnekin Kongon laaksoon. Mutta kun kerran olimme kunnollisesti päässeet avoimelle merelle, tuli totuus ilmi.
Silloin saatiin näet tietää, että muuan vanha kirjatoukka, jolla oli pieni muinaisesineiden kauppa Baltimoressa, oli jonkin vanhan espanjalaisen käsikirjoituksen lehtien välistä löytänyt v. 1752 kirjoitetun kirjeen, jossa kuvailtiin Espanjasta Etelä-Amerikkaan aikoneen purjealuksen ja sen kapinallisen miehistön seikkailuja. Laivalla oli ollut kalliina lastina dublooneja ja piastereita. Se kuulostaa merirosvomaiselta, eikö totta?
Kirjoittaja oli itsekin ollut kapinoitsijain joukossa, ja kirje oli tarkoitettu hänen pojalleen, joka oli siihen aikaan ollut erään espanjalaisen kauppalaivan kapteenina.
Kirjeessä kerrotusta tapauksesta oli jo kulunut monta vuotta, ja sen kirjoittajasta oli tullut jonkin espanjalaisen pikkukaupungin kunnioitettu kansalainen; mutta kullanhimo oli silti hänessä niin väkevä, että hän pani kaikki alttiiksi, saadakseen ilmoittaa pojallensa, kuinka he molemmat pääsisivät tarumaisten rikkauksien omistajiksi.