Tarzan kääri lehdet kokoon ja pisti ne nuolikoteloonsa. Sitten hän häipyi viidakkoon hiljaa ja ääneti kuin varjo.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Viidakon vero
Tarzan heräsi varhain seuraavana aamuna, ja uuden päivän ensi ajatus, kuten viimeinenkin eilenillalla, koski nuolikoteloon kätkettyä ihmeellistä kirjoitusta.
Nopeasti hän veti sen esiin, sydämessään toivoen osaavansa lukea, mitä kaunis valkoinen neito oli kirjoittanut.
Mutta jo ensi silmäys siihen toi hänelle hänen elämänsä katkerimman pettymyksen. Milloinkaan hän ei ollut halunnut mitään niin kiihkeästi kuin saada lukea, mitä oli kirjoittanut se kultahiuksinen olento, jonka hän niin äkkiä ja odottamatta oli tavannut. Mitäpä siitä, vaikkei kirjoitus ollutkaan aiottu hänelle! Se ilmaisi joka tapauksessa tytön ajatuksia, eikä Apinain Tarzan muusta välittänyt.
Ja nyt hän joutui ihan ymmälle katsellessaan merkillisiä kirjaimia, joiden kaltaisia hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Lisäksi ne vielä kallistuivat päinvastaiseen suuntaan kuin hän oli nähnyt kirjoissaan tai löytämissään harvoissa, vaikeasti luettavissa kirjeissä.
Mustan kirjankin pienet merkit olivat tuttuja, vaikka ei ollutkaan saanut selvää sisällyksestä, mutta tässä kirjoituksessa oli kaikki uutta ja käsittämätöntä.
Parikymmentä minuuttia hän tuijotti outoihin kirjaimiin, kunnes ne vihdoin äkkiä alkoivat näyttää tutunomaisilta, vaikka ikäänkuin runnelluilta ja pahoinpidellyiltä. Ahaa, ne olivat sittenkin vanhoja ystäviä, niitä oli vain väännetty toisennäköisiksi.
Sitten alkoi selvitä sana sieltä, toinen täältä. Hänen sydämensä hätkähti ilosta.