Lähestyessään oven likeistä ikkunaa hän näki, että maja oli purjekankaalla ja oksilla jaettu kahdeksi huoneeksi.
Etuhuoneessa oli kolme miestä; kaksi vanhempaa istui vilkkaasti keskustelemassa, kun taas nuorin nojasi selkäänsä vasten häthätää kyhätyllä tuolilla ja luki erästä Tarzanin kirjaa.
Mutta kun Tarzan ei erikoisesti välittänyt näistä miehistä, hiipi hän toisen ikkunan taakse. Sieltä näkyi tyttö. Kuinka kaunis hän olikaan! Kuinka ihana hänen lumivalkoinen ihonsa!
Tyttö kirjoitti paraikaa Tarzanin omalla pöydällä ikkunan luona. Ruohokasalla huoneen perimmässä nurkassa makasi neekeritär uneen vaipuneena.
Tunnin aikaa Tarzan katseli kirjoittavaa tyttöä ja olisi kovin mielellään puhutellut häntä, mutta ei uskaltanut yrittääkään, sillä varmaankaan ei tyttö ymmärtäisi häntä — kuten ei nuori mieskään ollut ymmärtänyt — ja lisäksi hän pelkäsi säikähdyttävänsä tytön pois ikkunan luota.
Vihdoin tyttö nousi, jättäen kirjoittamansa lehdet pöydälle, astui vuoteen luo ja alkoi sitä pöyhiä.
Sitten hän päästi hajalle pehmeät, kultaiset hiuksensa, jotka kruununa koristivat hänen päätänsä. Kuin soliseva vesi, jonka häipyvä aurinko muuttaa sulaksi metalliksi, ne valuivat kahden puolen hänen soikeita kasvojaan ja aaltoilivat hänen vyötäisiäänkin alemmas.
Tarzan seisoi kuin lumottuna. Sitten tyttö sammutti lampun, ja huoneessa oli kaikki mustaa.
Sittenkin Tarzan jäi odottamaan. Hän hiipi aivan kiinni ikkunaan ja kuunteli puolisen tuntia. Vihdoin hän kuuli sellaista säännöllistä hengitystä, joka ilmaisee nukuksissa oloa.
Varovasti hän pisti kätensä ristikon läpi ja tunnusteli pöytää pitkin. Hän tapasi Jane Porterin kirjoittamat lehdet ja veti kätensä kalliine aarteineen takaisin.