"Oi taivas! Jumalalle kiitos!" sanoi hän.
"Missä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut?" kysyi Clayton.
"Eikö neiti Jane ole täällä?" parahti Esmeralda kohoten istualleen niin nopeasti, ettei olisi luullut hänen ruumiissaan olevan sellaista vikkelyyttä. "Oi jumala, nyt minä muistan! Se on vienyt hänet mukanaan", ja neekeritär alkoi nyyhkiä ja ruikuttaa.
"Mikä on vienyt hänet?" kysyi professori Porter.
"Suuri karvainen hirviö."
"Gorillako, Esmeralda?" kysyi herra Philander, ja kaikki kolme miestä voivat tuskin henkeään vetää, kun hän lausui ilmi tämän kauhean ajatuksen.
"Minä luulin, että se oli itse pahahenki, mutta kai se oli semmoinen gorillaelefantti, vai mikä sen nimi on. Oi voi minun lastani, omaa kultastani…" Ja taas Esmeralda purskahti kiihkeihin nyyhkytyksiin.
Clayton alkoi heti etsiskellä jälkiä, mutta ei nähnyt muuta kuin tallattua ruohoa, eikä hänellä ollut niin paljon viidakon tuntemusta, että olisi osannut näkemästään mitään päätellä.
Koko loppupäivän he haeskelivat viidakossa, mutta kun tuli pimeä, oli heidän pakko toivottomina luopua yrityksestä, sillä eiväthän he edes tietäneet suuntaa, minne päin peto oli vienyt Jane Porterin. Yö oli jo aikoja levinnyt seudun yli, kun he saapuivat majalle. Masentuneina ja äänettöminä he istuivat pienessä rakennuksessa.
Vihdoin professori Porter keskeytti hiljaisuuden. Hänen sävynsä ei enää muistuttanut oppinutta tutkijaa, joka laatii teorioita salaperäisistä, tuntemattomista asioista, vaan hän puhui nyt kuin toiminnan mies, mutta kaikesta päättäväisyydestä huolimatta hänen äänessään oli toivottomuuden ja tuskan vivahdus, joka sai vastakaikua Claytonin sydämestä.