Claytonin kysymykseen, kuinka he olivat tulleet ankkuroineeksi likelle rantaa ja laukaisseeksi kanuunan, selitti kapteeni Dufranne, että he kuukausi sitten olivat saaneet näkyviinsä Arrowin, joka jotensakin runsain purjein viiletti lounaaseen, ja kun he olivat antaneet sille pysähdysmerkin, oli se vain lisännyt purjeitaan.
He olivat seuranneet sitä auringon laskuun asti ampuen useita laukauksia, mutta seuraavana aamuna siitä ei näkynyt jälkeäkään. He olivat sitten useita viikkoja risteilleet lähellä rannikkoa edestakaisin ja jo melkein unohtaneet koko jutun, kun varhain eräänä aamuna muutamia päiviä takaperin tähystäjä oli ilmoittanut, että näkyvissä oli alus, joka ajelehti kovassa aallokossa, ilmeisesti ohjausta vailla.
Tultuaan lähemmäksi tätä haaksirikkoista laivaa, he saivat kummastuksekseen huomata sen olevan saman, joka joitakuita viikkoja aikaisemmin oli päässyt heidän käsistään. Etu- ja mesaanipurje olivat ylhäällä, ikäänkuin olisi koetettu pitää alusta tuuleen päin, mutta ne olivat revenneet ja pieksivät köysiä jokseenkin navakassa tuulessa.
Kovassa aallokossa oli vaikeata viedä miehistöä laivaan, ja kun kannella ei näkynyt mitään elonmerkkejä, päätettiin viipyä sen lähellä, kunnes tuuli ja meri tyyntyisivät. Mutta juuri silloin he näkivät laivan partaalle kapuavan miehen, joka sai heille heikosti viitatuksi epätoivon mykän merkin.
Heti lähetettiin sinne vene, josta miesten onnistuikin nousta Arrowin kannelle. Täällä kohtasi heitä kauhea näky.
Kymmenkunta kuollutta ja kuolemaisillaan olevaa ihmistä virui sekaisin pahasti kallistuneella kannella. Kahta ruumista oli osittain syöty, ikään kuin laivassa olisi ollut susia.
Ranskalaiset saivat pian purjeet kuntoon, ja kovaonnisen aluksen vielä henkiin jääneet miehet toimitettiin kannen alle riippumattoihin.
Kuolleet käärittiin tervavaatteeseen ja kytkettiin riviin kannelle, jotta heidän kumppaninsa voisivat antaa heistä henkilötiedot, ennen kuin ruumiit laskettiin meren syvyyteen.
Ei yksikään elävistä ollut tajuissaan ranskalaisten matruusien tullessa Arrowin kannelle. Merkinantajakin oli pyörtynyt saamatta tietää, olivatko hänen epätoivoiset ponnistuksensa mitään hyödyttäneet.
Ranskalainen upseeri sai piankin selville, mikä oli aiheuttanut tämän hirveän tilanteen, sillä kun etsittiin vettä ja viinaa miesten virkistämiseksi, ei tavattu kumpaakaan. Samoin olivat kaikki ruokatavarat loppuneet viimeistä murua myöten.