Ensi kerran moneen tuntiin valtasi tytön taas pelko, ja Tarzan tunsi hänen estelevän.
Puolen päivän seurustelu tämän tytön kanssa oli tehnyt Tarzanista ikään kuin toisen olennon. Peritty vaisto puhui hänelle nyt paljon voimakkaammin kuin hänen saamansa kasvatus.
Tosin hän ei ollut metsäläisestä äkkiä muuttunut hienotapaiseksi herrasmieheksi, mutta jälkimmäinen alkoi jo päästä hänessä voitolle, ja ennen kaikkea hän halusi miellyttää tätä rakastamaansa naista ja näyttää hyvältä hänen silmissään.
Niinpä Tarzan käytti sitä ainoaa keinoa, jonka tiesi rauhoittavan Jane Porteria. Hän veti tupesta metsästyspuukkonsa ja antoi sen tytölle, kehoittaen tätä jälleen menemään telttaan.
Tyttö ymmärsi ja otettuaan pitkän puukon astui sisälle. Hän laskeutui pehmeälle ruohovuoteelle, mutta Tarzan jäi makaamaan oviaukon edustalle.
Siinä asennossa heidät tapasi aamun nouseva aurinko.
Herättyään Jane Porter ei ensin muistanut edellisen päivän kummallisia seikkailuja, vaan ihmetteli outoa ympäristöä — pikku lehtitelttaa, pehmeätä ruohovuodetta ja jalkopuolella avautuvaa tuntematonta näköalaa.
Sitten tulivat muistot hitaasti hänen mieleensä yksitellen — ja samalla myös valtava kiitollisuuden tunne siitä, että hän oli pelastunut kauheasta vaarasta.
Hän astui teltan aukolle katsomaan Tarzania. Tämä oli mennyt, mutta nyt hän ei enää pelännyt, sillä hän tiesi Tarzanin tulevan takaisin.
Kukapa saattaisikaan pelätä, kun se mies oli läsnä? Hän kyseli mielessään, oliko maan päällä toista miestä, jonka seurassa tyttö voisi tuntea itsensä turvalliseksi Afrikan viidakon sydämessä. Eikä hän pelännyt nyt edes leijonia tai panttereita.