Vihdoin tuli hänen mieleensä hyvin yksinkertainen selitys.
Medaljonki oli kuulunut loordi Greystokelle, ja kuvat esittivät häntä ja lady Alicea. Tämä villi-ihminen oli vain löytänyt sen rannikon majasta. Kuinka typerää, ettei hän ollut heti älynnyt tätä ratkaisua!
Mutta loordi Greystoken ja nuoren metsäläisen samannäköisyyttä hän ei voinut selittää, eikä olisikaan ollut kovin helppoa kuvitella, että tämä alaston villi todella saattoi olla englantilainen aatelismies.
Vihdoin Tarzan katsahti tyttöön, joka tutkiskeli medaljonkia. Hän ei voinut käsittää sen sisällä olevien muotokuvien merkitystä, mutta näki vieressään istuvan nuoren olennon ilmeessä vilkasta mielenkiintoa.
Tyttö huomasi nuoren miehen katseen ja luullen hänen haluavan korua takaisin, antoi sen hänelle. Mutta silloin Tarzan levitti ketjun, pani sen tytön kaulaan ja hymyili sille hämmästykselle, joka tästä odottamattomasta lahjasta kuvastui hänen kasvoillaan.
Jane Porter pudisti pontevasti päätään ja tahtoi ottaa kultaisen ketjun kaulaltaan, mutta Tarzan ei sallinut, vaan piteli kiinni hänen käsiään, kun hän oli itsepäinen.
Vihdoin hän mukautui, naurahti hiukan ja nosti medaljongin huulilleen. Sitten hän nousi seisaalleen ja niiasi.
Tarzan ei oikein tajunnut, mitä hän tarkoitti, mutta arvasi vaistomaisesti, että se oli hänen tapansa kiittää lahjasta. Niinpä hänkin nousi, otti korun käteensä, kumartui kuin menneiden aikojen hovimies ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota tytön huulet olivat koskettaneet.
Se oli sulava ja hieno kohteliaisuuden osoitus, ja hän suoritti sen itsetiedottoman sirosti ja arvokkaasti. Se oli todistus hänen ylhäisestä syntyperästään, monien sukupolvien sivistyksestä, joka täten vaistomaisesti tuli esiin, isäin perintö, jota ei koko hänen ikänsä kestänyt villi-ihmisen kasvatus ja ympäristö ollut kyennyt kokonaan hävittämään.
Nyt alkoi jo tulla hämärä, ja siksi he taas söivät hedelmiä, jotka olivat heillä sekä ruokana että juomana. Sitten Tarzan nousi ja vietyään Jane Porterin pikku teltan luo kehoitti häntä astumaan sisään.