Kun veneet hiljalleen lipuivat pitkin poukaman sileää pintaa, seisoivat Clayton ja hänen vaimonsa ääneti katselemassa niiden lähtöä — kummankin rinnassa uhkaavan onnettomuuden tunne ja äärimmäinen toivottomuus.
Ja heidän takanaan, matalan harjanteen reunan yli, katselivat heitä toiset silmät — toisiaan lähellä olevat ilkeät silmät, jotka kiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.
Kun Fuwalda oli kulkenut ahtaasta satamansuusta ulos ja katosi näkyvistä niemekkeen taakse, kietoi lady Alice kätensä Claytonin kaulaan ja purskahti hillittömään itkuun.
Urheasti hän oli ottanut vastaan kapinan vaarat; sankarillisen lujana katsonut hirveätä tulevaisuutta kohti, mutta nyt, kun ehdottoman yksinäisyyden kauhu oli heidän yllään, laukesivat hänen liian jännittyneet hermonsa ja vastavaikutus sai hänet valtaansa.
Clayton ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään. Olihan parempi, että luonto sai purkaa kauan patoutuneina olleet tunteet, ja hyvän aikaa kesti, ennenkuin nuori nainen saattoi taas hallita itseään.
"Voi, John", huudahti hän viimein, "tämä on niin kauheata. Mitä meidän on tehtävä? Mitä meidän on tehtävä?"
"Ainoa, mitä voimme tehdä, Alice", vastasi hänen miehensä niin rauhallisesti kuin he olisivat istuneet hauskassa arkihuoneessaan kotona, "on se, että käymme käsiksi työhön. Työ on pelastuksemme. Emme saa jäädä ajattelemaan, sillä se voisi tehdä meidät hulluiksi. Meidän on tehtävä työtä ja odotettava. Minä olen varma siitä, että apua tulee piankin, kun huomataan, että Fuwalda on kadonnut, — vaikkei Musta Mikko pitäisikään meille antamaansa sanaa."
"Niin, John, jos olisi puhe vain sinusta ja minusta", nyyhkytti
Alice, "niin voisimme kyllä kestää, sen tiedän, mutta —"
"Rakkaani", keskeytti Clayton hellästi, "minä olen ajatellut sitäkin, mutta meidän pitää kestää sekin, kuten kaikki muu, mikä meitä kohtaa, urheasti ja viimeiseen saakka luottaen kykyymme suoriutua olosuhteista, olkoot ne minkälaisia tahansa. Harmaassa muinaisuudessa tuli esi-isiemme osaksi samoja vaikeuksia kuin nyt meille, ehkäpä juuri näissä samoissa aarniometsissä. Että me nyt olemme täällä, se todistaa heidän voittoaan. Emmekö me nyt voi tehdä sitä, mitä hekin? Vieläpä paremminkin, sillä me olemme varustetut pitkinä aikakausina kootuilla tiedoilla, ja meillähän on tieteen apuneuvoja, joilla itseämme suojelemme, puolustamme ja ylläpidämme, ja joista he eivät mitään tietäneet. Mitä he saivat aikaan kivestä ja luusta tehdyillä työkaluilla ja aseilla, sen mekin, Alice, varmasti voimme suorittaa."
"Ah, John, soisin niin mielelläni, että olisin mies ja voisin ajatella miehen tavalla, mutta minä olenkin vain nainen ja ymmärrän pikemmin sydämelläni kuin päälläni, ja se, mitä voin nähdä, on liian hirveää, liian mahdotonta sanoin kuvattavaksi. Toivon vain, John, että olisit oikeassa. Koetan parastani ollakseni urhea alkuihminen, alkuaikaisen miehen kelpo vaimo."