Herra Philander loi pelokkaan katseen taakseen.
Voi kauhistus! Peto tuli yhä lähemmäksi. Hän koetti kavuta majan seinää ylös ja saikin epävarman otteen kaislakatosta. Hetken aikaa hän siinä riippui raappien seinää jaloillaan kuin kissa liinakangasta, mutta äkkiä heltisi se kaislatukko, josta hän piti kiinni, ja hän mätkähti maahan selälleen.
Samassa juolahti hänen mieleensä muuan vanha eläintieteellinen havainto. Hän oli kuullut kerrottavan, että jos tekeytyy kuolleeksi, niin leijona saattaa mennä ohitse lainkaan kajoamatta.
Niinpä hän makasi maassa jäykkänä kuin kuollut. Kun hänen kätensä ja säärensä olivat osoitelleet taivasta kohti hänen pudotessaan, ei hänen kuolonkankeutensa tuntunut oikein vakuuttavalta.
Jane Porter oli ihmetellen katsellut hänen temppujaan. Nyt hän
naurahti — se oli vain pienoinen naurunhelähdys, mutta se riitti.
Herra Philander kierähti kyljelleen ja tähysteli joka puolelle.
Vihdoin hän keksi tytön.
"Jane!" huudahti hän. "Jane Porter. No, hitto vie!"
Hän kompuroi pystyyn ja syöksyi Janea kohti. Hän ei voinut oikein uskoa, että siinä todella oli Jane ilmielävänä.
"Hyvänen aika! Mistä te tulette? Missä ihmeessä te olette ollut?
Kuinka…"
"Malttakaa, herra Philander", keskeytti tyttö. "Niin moneen kysymykseen en voi yhdellä kertaa vastata…"
"No niin", sanoi herra Philander. "Minä olen, totta vie, niin ihmeissäni ja iloissani, kun näen teidät taas turvassa ja terveenä, etten itsekään tiedä, mitä höpisen… Mutta kertokaapa nyt, mitä teille on tapahtunut…"