Eläimelliset, maalatut kasvot, leveät suut, riippuvat huulet, keltaiset, teräviksi viilatut hampaat, mulkoilevat paholaissilmät, alastomat, kiiltävät ruumiit, kauheat keihäät — ei, tuollaisia ihmisiä ei todellakaan voinut olla maan päällä, varmasti tämä oli vain unta…

Villit, kieppuvat ruumiit tulivat hyppien yhä lähemmäksi. Nyt suhahti esiin keihäs ja pisti hänen käsivarteensa. Vihlova tuska ja lämpimän veren valuminen pitkin ihoa ilmaisi hänelle, että tämä oli hirvittävää, toivotonta todellisuutta.

Taas raapaistiin häntä keihäällä, ja sitten vielä kerran. Hän sulki silmänsä ja puri hampaansa lujasti yhteen, sillä hän ei tahtonut huutaa ääneen.

Hän päätti näyttää näille elukoille, kuinka upseeri ja herrasmies kuolee…

Kenenkään ei ollut tarvinnut selittää Tarzanille, mitä kaukaiset laukaukset merkitsivät. Silloin, kun muisto Jane Porterin suudelmista vielä oli hänen huulillaan, samosi hän jo uskomattoman nopeasti metsän halki suoraan Mbongan kylää kohti.

Kahakasta hän ei välittänyt sen enempää, sillä hän arveli sen piankin loppuvan. Tapettuja hän ei voinut enää auttaa, eivätkä pakoon päässeet tarvinneet hänen apuaan, vaan hän kiirehti niiden luo, jotka eivät olleet saaneet surmaansa eivätkä pelastuneet. Hän tiesi tapaavansa heidät suuren paalun luota Mbongan kylästä.

Monta kertaa oli Tarzan nähnyt Mbongan mustanahkojen palaavan pohjoisesta ryöstöretkiltään vankeja tuoden, ja joka kerta oli sama näytelmä uusittu kamalan paalun luona monien rovioiden lepattavassa valaistuksessa.

Hän tiesi myös, etteivät mustat paljoakaan viivytelleet pannessaan juhliaan toimeen, ja pelkäsi saapuvansa liian myöhään, voidakseen tehdä muuta kuin vain kostaa.

Tarzan oli ennen jokseenkin kylmäkiskoisesti tarkannut heidän mässäystään, vain joskus huvikseen heitä pelotellen; mutta tähän asti olivatkin heidän uhrinsa olleet heidän omaa mustaa rotuansa.

Tänä iltana oli asianlaita toisin. Nyt oli vaarassa valkoisia miehiä, Tarzanin omaa heimoa. Kenties he juuri nyt kärsivät kidutusta viidakkovarustuksen paaluun sidottuna.