Eteenpäin hän kiiruhti. Yö oli tullut, ja hän matkasi puiden ylimpiä latvoja myöten, missä loistava troopillinen kuu valaisi huimaavaa, huojuvaa latua.
Äkkiä hän näki oikealta idästä tulen kajastavan. Se oli hänen luulonsa mukaan kahden valkoisen miehen leirirovio, jonka he olivat sytyttäneet, ennen kuin heidän kimppuunsa käytiin, sillä hän ei tiennyt, että tänne oli tullut matruuseja.
Mutta Tarzan tunsi viidakkonsa niin varmasti, ettei poikennut suunnaltaan, vaan sivuutti nuotion noin kilometrin matkan päästä. Se oli ranskalaisten leirivalkea.
Muutamia minuutteja myöhemmin Tarzan liukui puissa Mbongan kylän lähellä. Kas, hän ei sentään ollut pahasti myöhästynyt! Vai oliko! Sitä oli aluksi vaikea tietää. Paaluun köytetty olento seisoi ihan hiljaa, vaikka mustat soturit vasta riipaisivat sitä keihäillään.
Tarzan tunsi heidän tapansa. Kuoliniskua ei oltu vielä annettu. Hän saattoi melkein minuutilleen sanoa, kuinka kauan tanssi oli kestänyt.
Vielä hetkinen, ja Mbongan veitsi viiltäisi uhrilta toisen korvan. Se oli lopun merkki, sillä kohta sen jälkeen ei olisi vangista muuta jäljellä kuin raadeltu, värisevä lihakasa, vielä elossa, mutta valmiina saamaan viimeisen iskun.
Paalu oli noin viidentoista metrin päässä lähimmästä puusta. Tarzan otti esille suopunkinsa, ja heti kuului tanssivien paholaisten ulvonnan ja melun yli apinamiehen kauhea haastekarjaisu.
Tanssijat pysähtyivät kuin kivettyneinä. Suopunki viuhahti korkealla mustanahkojen päitten yli. Sitä ei näkynyt edes rovioiden lepattavassa, punaisessa hohteessa.
D'Arnot aukaisi silmänsä. Kookas neekeri, joka seisoi hänen edessään, retkahti selälleen kuin näkymättömän käden satuttamana. Kirkuen ja sätkytellen hän laahautui nopeasti puiden varjoon. Toiset villit tarkkasivat jähmettyneinä tätä noituutta, silmät pullollaan kauhistuksesta.
Sitten he saivat nähdä, kuinka ruumis nousi suoraan ylös pimeyteen, ja kun se katosi lehvien sekaan, lähtivät neekerit ulvoen karkuun ulos portista.